Ville Ropponen lähti tutustumaan kielisukulaisiin Venäjän takamaille. Suunnattomat etäisyydet taittuivat junalla, bussilla, helikopterilla, jokilaivalla – ja lopuksi miliisiautossa. Suhteiden elvyttäminen kielisukulaisten kanssa ei ilahduttanut Marinmaan salaista poliisia.
Juna kolkkaa Pietarista koilliseen kohti Kominmaata. Siperian kruunu -olutpullojen korkit sihahtavat, ja päälle maistellaan kuivattua mustekalaa, bašturmaa eli mausteista kuivalihaa ja suolakurkkuja. Junan platskart-osastossa on tunnelmaa. Radio rokkaa. Ujommatkin juttelevat. Osasto on avovaunu: hyttejä ei ole, vaan makuulavitsat sijoittuvat vierekkäin kaksi kerroslaveria vastakkain ja käytävällä vielä kerroslaveri pitkittäin. Alkuillasta kaikki santsaavat kuumaa vettä vaunun samovaarista ja siemailevat teetä. Myöhemmin jonotetaan vessaan, ja sama toistuu aamulla.
Aion matkata 40 päivässä uralilaisen maailman ympäri. Kulkea läpi pohjoisten erämaiden ja yli Ural-vuorten, viistää Jäämeren reunaa, tallata tundraa ja seilata pitkin mahtavaa Ob-jokea. Lopuksi painun Volgan mutkaan.
Puolitosissani tähyilen suomalaisten juuria. Yhdistäisikö komilaisia, nenetsejä, hanteja, udmurtteja, mareja ja mordvalaisia suomalaisiin muukin kuin kielisukulaisuus? Economist-lehden siteeraaman virolaisen kielitutkija Mall Hellamin mukaan kielisukulaisuutemme tiivistyy yksinkertaisimmillaan yhteen lauseeseen, jonka me kaikki voimme yhä ymmärtää: ”Elävä kala ui veden alla.”
Syntyisikö välillemme sielujen yhteys, vaikkemme ymmärtäisi toistemme puheesta kuin kalajutut? Löytyvätkö Mordovian saloilta samat seitsemän veljestä kuin Impivaarasta?
Etäisyydet ovat suunnattomat. Jo matkamme ensimmäinen etappi Pietarista Komin sympaattiseen pääkaupunkiin Syktyvkariin kestää junalla 22 tuntia. Komin jälkeen kolkkaamme yhä syvemmälle Venäjänmaahan pitkin leirivankien rakentamia kiskoja.
Teemme matkaa busseilla, Ladoilla, jokilaivoilla, helikopterilla – ja mannerten välisellä ohjuksella. Komin pikkuteillä kuskimme Andrej kirittelee oliivinvihreällä Volgallaan siihen malliin, että sen konepellin alla täytyy olla rakettimoottori. Hiekka pöllyää kuin liikkuisimme sumussa, ja monta kertaa uskomme törmäävämme vastaantulijaan. Mutta Andrej vain kiroaa ja painaa lisää kaasua.
Vaihdamme kulkuvälineen pakettiautoon, jonka ikkunasta voi pyydystää mäkäräisparvia ilmasta. Komilaiset kutsuvat taigaa nimellä parma.
Taiga vaihtuu tundraksi ja tundra suoalueiksi, joiden väritys väikkyy silmänkantamattomiin keltaruskeasta punavihreään.
Ohitamme napapiirin ja lähestymme Jäämerta. Nousemme pohjoiselle taivaalle helikopterilla, jollaisilla öljy-yhtiöt kuljettavat poromiehiä vastineeksi laajojen maa-alueiden porausoikeuksista.
Eräänä sateisena päivänä ylitämme junalla Uralvuoret, Euroopan ja Aasian raja-aidan, jonka huiput kohoavat pohjoisessa 2 500 metrin korkeuteen. Etelämpänä mahtava vuorijono kutistuu kukkuloiksi, joita tuskin huomaa. Uralin rinteiltä laskeudumme metsätundran läpi Siperiaan, jota sitten riittääkin 6 000 kilometriä aina Beringinmereen asti.
Kynnämme laivalla kahden ja puolen vuorokauden ajan ylös Ob-jokea. Laiva lipuu päättymättömien korpien keskellä, kun me vertailemme paikallisten opiskelijoiden kanssa siperialaisen ja suomalaisen opiskelija-elämän eroja ja yhtäläisyyksiä.
Pitkätukkainen Sergej Antonov nojailee laivan reelinkiin ja iskee tarinaa arkeologisilta kaivauksilta, jossa hän on ollut kesätöissä.
”Tongimme ylös jäätyneen mammutin koiven. Mansivanhus näytti, kuinka mammutin lihaa savustetaan. Söimmekin sitä.”
Itäisimmillään käymme Surgutissa, joka on yhtä idässä kuin Pakistanin Kashmir.
Maisemissa yhdistyvät pitkin matkaa samat oudot piirteet: erämaiden autius ja scifimäiset teknologiakeskukset. Taigalla lojuu teollisuusromua, ja maa on takametsissä ja jängillä telaketjullisten kuljetusautojen myllertämää. Öljykenttien poraustornien huipulla roihuavat tulet, ja maastossa risteilevät öljyputket näyttävät jättiläismäisiltä lonkeroilta.
Jamalin Nenetsian pääkaupunki Salehard yllättää ilmeellään, joka tuo mieleen skandinaavisen pikkukaupungin. Kivitalot kiiltävät keskustassa uutuuttaan; paikallisten mukaan vielä vuosikymmen sitten talot olivat puuta. Kaasuyhtiö Gazpromin seinän kokoiset mainokset hallitsevat katukuvaa: Jamalin Nenetsiassa porataan 90 prosenttia Venäjän kaasusta. Kaupungin ympärillä jäkälää nyhtää yli 800 000 poroa.
Öljyä ja kaasua on pumpattu nenetsien mailla 1960-luvulta lähtien, mutta harva alkuperäisasukas on rikastunut. Kaupungeissa asuu muualta muuttaneita.
Sama tarina toistuu kaikkialla vähemmistöjen alueilla. Alkuperäisasukkaat menettävät maansa ja kulttuurinsa, joskus myös elinkeinonsa, mutteivät saa mitään tilalle. Ihmisistä tulee juurettomia. Neuvostoajoista poiketen nykyään ei silti ole pakko asua kylissä ja kaupungeissa, ja monet alkuperäisasukkaat ovatkin muuttaneet takaisin erämaihin harjoittamaan poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta. Vain harvat silti taitavat enää äidinkieltään, joka kytkisi heidät kulttuuriperimään.
Öljyteollisuus uhkaa luontoa, ja mafian ja mielivaltaisten viranomaisten valta on ollut seudulla perinteisesti vahva. Vaan eipä näillä lakeuksilla olla totuttukaan elämään oikeusvaltiossa. ”Taiga on laki, karhu yleinen syyttäjä”, kuuluu siperialainen sanonta.
Ilman mustaa kultaa vähemmistöt saisivat tutista pakkasessa omin avuin, miten parhaiten taitaisivat. Niin kuin he ovat hyvin taitaneet vuosituhansien ajan.
Alkuperäiskulttuuria vaalitaan Gornoknjazevskissa, kylässä, joka sijaitsee vain parinkymmenen kilometrin päässä Salehardista. Aleksei Nikolajevitš pyörittää siellä nenetsien ja hantien kulttuurista kertovaa etnografista museota.
”Kesäisin täällä riittää kävijöitä. Ihmiset haluavat nähdä, millaista on elämä kodassa. Meillä on myös poroaitaus, uhripuu ja käsityömyymälä”, Nikolajevitš kertoo.
Arktinen kesä on lyhyt, vain heinäkuun mittainen. Talvella Gornoknjazevsissa naksuu keskimäärin 40 asteen pakkanen.
Gornoknjazevsk on yksi harvoista kylistä, jonne pääsee pääkaupunki Salehardista ympäri vuoden tietä pitkin. Se ei tosin tarkoita, että paikalliset huristelisivat tiellä neljällä pyörällä.
”Kyllä täällä selvitään. Bussiyhteyttä Salehardiin ei ole, mutta siellä käydään silti ostoksilla. Autoja on harvalla, useimmat kävelevät. Edestakaisin ehtii päivässä, ei matka ole kuin 40 kilometriä”, Nikolajevitš virnistää.
Kävelymatkallaan kyläläiset taivaltavat halki metsikön, jossa sijaitsee perimätiedon mukaan hantien pyhä paikka Angalskyi Mys. Aikojen alussa sinne laskeutui soopelinhahmoinen jumalatar Kazymin Nai, joka opetti hanteille kielen ja taidot selvitä pohjoisessa.
Etnografisen kylän lisäksi kotaelämää voi nähdä edelleen myös luonnossa. Harvat jutaavat eli vaeltavat porotokkien kanssa ympärivuotisesti tundralla, mutta kesät kuluvat mukavasti kodassa. Nykyään teltat tosin katetaan nahkojen sijasta pressuilla.
”Verkoilla kalastetaan siikaa ja nelmaa. Talvella pilkitään”, nuori hantikalastaja Vladimir Kuibin kuvailee elämäänsä Obin rantakylässä. Puheen lomassa hän kunnostaa venettään. Vladimirilla ja vaimo Juralla on kaksi lasta, ja kotona puhutaan vain hantia.
Vladimir tarjoaa meille Siperian perinneruokaa, stroganinaa eli viiluja raakaa, jäistä sampea ja siikaa. Kalaa kastetaan mausteissa ja smetanassa. Päälle siemaistaan Jamal-vodkaa. Sulaa suussa!
Udmurtian pääkaupungissa Iževskissä räiskyy nuotio. Taivaanrantaan piirtyvät Kalažnikovin tehtaat. Venäjän takamaiden mittapuulla ollaan vain kivenheiton päässä Volgan mutkasta, jota on perinteisesti pidetty suomensukuisten kansojen alkukotina.
Istumme iltaa Vladimir Lobanovin seurassa. Lobanov on udmurttitaiteilija, joka on vuosikymmenen ajan järjestänyt etnofuturistisia festivaaleja. Etnofuturismi on Virossa 1990-luvulla syntynyt taidesuuntaus, jossa pyritään yhdistämään postmodernia maailmankulttuuria paikalliseen ja perinteiseen. Lobanov näyttää nuotion loisteessa esimerkin:
Iso mies pukeutuu kaapuun ja vetää päähänsä tötteröhatun. Hän pyörii ympäriinsä heiluttaen suitsukeastiaa ja haukkuen rytmikkäästi:
”Ahjo-ahjo!”
Väinämöinenhän se siinä loitsuaa. Performanssi on tietoisen humoristinen.
Lobanovin performanssit ammentavat sekä länsimaisesta traditiosta että udmurttien mytologiasta. Maaseudulla pidetyillä festivaaleilla on esiintynyt taiteilijoita kaikilta suomalais-ugrilaisilta alueilta.
Vaikeuksista huolimatta kaikilla suomensukuisilla vähemmistökulttuureilla ei mene Venäjänmaalla aivan lohduttomasti. Kaupunkeihin muuttaneet udmurtit ovat venäläistyneet, kuten monet muutkin vähemmistökieliset Venäjällä, mutta maaseutu on pääosin yhä udmurtinkielistä. Vähemmistöjen joukossa on myös jälleen alettu arvostaa omia perinteitä.
Marimaalla, aivan Volgan mutkassa, kansankulttuurin uudelleen elvyttäminen on törmännyt poliittiseen sortoon. Vuodesta 2000 asti marilaisia toimittajia, oppositiojohtajia ja ihmisoikeusaktivisteja on pahoinpidelty ja tapettu. Sadat ihmiset on irtisanottu työstä poliittisin perustein. Kampanjaa ajaa Marin presidentti Leonid Markelov, ”Suomen syöjänä” tunnetun Vladimir Žirinovskin aiempi luottomies. Viime vuonna Kreml liittyi mukaan kuoroon, kun presidentti Putinin neuvonantaja Vladislav Surkov lausui julkisesti Suomen, Viron ja Unkarin yrittelevän suomalais-ugrilaisen salaliiton varjolla kiinni Venäjän luonnonvaroihin. Köyhällä Marinmaalla nuo luonnonvarat ovat kyllä lähinnä perunoita.
Miliisi kiertelee junassa ja komentaa viinaputelit piiloon, kun kolkkaamme Marinmaan peltojen ja salojen poikki kohti Mordoviaa; vodkan julkijuominen ei enää nyky-Venäjällä käy.
Satakiloinen muori kätkee kuitenkin vodkan helmoihinsa, ja pian hän kilistää taas ystävineen meluisasti hohottaen. Ristimme tädin nimellä Kuritsa, ”kana”, sillä hän ahmii jo kolmatta grilli-broileria, eikä matkakassi näytä linnuista tyhjenevän.
Mordoviassa on elvytetty perinteiden kunnioittamisen nimessä vanhaa luontouskoa. Nimellä Ras’ken’ Ozks kulkevat rukoustilaisuudet pidetään vanhastaan tunnetuissa pyhissä lehdoissa tai pyhillä lähteillä. Erityisillä vanhoilla puilla on tärkeä asema uskonnossa. Jumalille uhrataan ruokaa, vodkaa ja joskus eläviä eläimiäkin.
Luontouskontoon törmää jopa entisessä kolhoosissa Norovissa, joka sijaitsee Similein kylässä Mordovian pääkaupungista Saranskista etelään. Firman nimi viittaa mordvalaisten hedelmällisyyden jumalattareen Norovavaan. Norov on rakennuttanut seudun ”pyhän lähteen” yhteyteen puisen tsasounan eli kappelin ja altaan, jossa voi valella kasvonsa lähteen pyhällä vedellä. Tsasounan taustalla seisoo mordvalaisten puujumalia. Veden ja maan jumalat Vedava ja Mastorava ovat pitkäpartaisia tietäjähahmoja, Norovava taas on runsasmuotoinen sadon jumalatar.
Poliisi Boris Jelajev teroittaa Norovin mailla lahtipuukkoa. Hän katselee lähellä röhkivää sikaa arvioivasti.
”Se on tepastellut ympäriinsä ja popsinut kasvimaastakin. Nyt sen on aika päätyä pöytään.”
Eläin tapetaan perinteisesti viiltämällä kurkku auki. Sika huutaa. Kuolinkamppailu kestää yllättävän kauan. Boris pyyhkii lahtipuukon ruohomättääseen.
Tapetun sian suuhun laitetaan koukku, ja ruho nostetaan köydellä hirren yli riippumaan. Sian karvat poistetaan kärventämällä polttolampulla. Ruho mustuu. Vatsa viilletään auki, sisäelimet poistetaan ja sika paloitellaan. Vanhan tavan mukaan teurastajat syövät sian korvat tuoreeltaan.
Illalla lusikoimme Boriksen kanssa herkullista lihakeittoa Vasili ja Nina Fatkinin luona. Vasili työskentelee Norovilla koneinsinöörinä, vaimo Nina on Similein koulun matematiikan opettaja.
Otetaan myös muutama pikarillinen tšenksiä, paikallista kotipolttoista. Mutta vain pari lasillista. Isäntiemme täytyy mennä aamulla töihin.
Unohdun mietteisiini. Muistuttavatko kielisukulaiset suomalaisia jollain tavoin?
Matkan varrella ei ole tarvinnut kuin katsoa ympärillensä ymmärtääkseen, kuinka kaukaista kielisukulaisuutemme on. Kun komilaiset ovat vaaleaa ”elovenakansaa”, nenetsit muistuttavat kasvoiltaan aasialaisia. Sekä komilaiset että nenetsit harjoittavat poronhoitoa, mutta muuten heidän kulttuurinsa eroavat toisistaan. Taajojen korpien Komissa elää ehkä samantyyppinen suhde metsään kuin meillä suomalaisilla: metsää ei pelätä, vaan sinne hakeudutaan. Nenetsien ja hantien pohjoisten maiden luonto muistuttaa jonkin verran Lappia, ja heidän kulttuureissaan onkin paljon yhtäläistä saamelaisuuden kanssa. Mordvalaiset ovat puolestaan kuuluisia maanviljelijöitä, joiden elintarvikkeiden laatu tunnetaan Moskovassa asti.
Matka Venäjän provinsseihin on myös matka menneisyyteen. Mordovian, Marinmaan ja Udmurtian maaseudulla on säilynyt perinteitä, jotka nostavat mieleen koulukirjojen kuvaukset vanhasuomalaisista traditioista, mutta ovat ajat sitten kadonneet Suomesta tai muuntuneet muuksi.
Pitkä venäläisyyden vaikutus ja neuvostoaika ovat tosin muovanneet kielisukulaisia paljon. Volgan kansat ovat saaneet vahvoja vaikutteita myös islamilaisilta tataareilta, jotka perustivat jo varhain kaanikuntansa marilaisten ja mordovialaisten viereen Volgan mutkaan.
Sananvaltaa omiin asioihinsa vähemmistöillä ei ole ollut vuosisatoihin. Komit, marit ja udmurtit perustivat tosin vuonna 1917 Keski-Venäjälle valtion nimeltä Idel-Ural, joka yhdisti suomalais-ugrilaiset seudun tataarikansojen kanssa, mutta bolsevikit tallasivat nupullaan olevan tasavallan.
Herätys Mari-Elin pääkaupungissa Joškar-Olassa on yllättävä. Sisään majapaikkaamme ryskii pukumies ja verryttelyasuinen, painijan oloinen heppu – molemmat turvallisuuspalvelu FSB.stä. Kuulustelujen jälkeen meidät viedään miliisiasemalle, viisumimme eivät väitteiden mukaan ole kunnolla rekisteröityjä, vaikka olemme rekisteröityneet jo useasti Venäjällä.
”Keitä te olette? Mitä teette täällä? Miksi teillä on videokamera?” agentit tiukkaavat. Saamme kukin suurehkot sakot. Poistumme raukein mielin, velkamme yhteiskunnalle kuitanneina.
Turvallisuuspalvelu herättää meidät eräänä aamuna myös Mordoviassa. Majapaikkamme ovella seisoo taas kaksi FSB:n miestä, jotka sopisivat täydellisesti saksalaiseen poliisisarjaan. Toinen sankareista on jälleen pikkutakissa, kollega on sonnustautunut kivipestyyn farkkuasuun. Viikset on ajeltu häthätää.
”On tullut ilmoitus, että talossa piileskelee terroristeja”, miehet tokaisevat.
Näennäinen syy kuulusteluumme on edelleen viisumien rekisteröinti. Asia viedään lääninkeskuksen oikeusistuimeen, jossa sen käsittely kestää seitsemän tuntia. Paikallinen tuomari antaa vapauttavan päätöksen.
FSB seuraa meitä aamujunaan, asialla on jo kolmas parivaljakko. Täytetään lomakkeita, uhkaillaan. Tutut kysymykset toistuvat. Lopuksi FSB-miehet valistavat meitä tupakoinnin vaaroista. Sitten he äkkiä poistuvat, selityksittä. Oliko kaikki vain pelottelua?
Juna syöksyy kohti Pietaria. Pari kuukautta matkan jälkeen minulle selviää, että olen saanut porttikiellon Venäjälle.
Faktat: Sukukansojen mailla
Matka
Venäjän suomalais-ugrilaisille alueille pääsee usein parhaiten junalla. Venäjän junien aikatauluista saa tietoa esimerkiksi Saksan rautateiden sivuilta, joilla on myös englanninkielinen versio: http://reiseauskunft.bahn.de/bin/query.exe/dn?datesel=custom
Junissa voi matkustaa platskart-paikoilla, tai kupee-paikoilla hyttiosastossa. Junalippujen hinnat ovat suomalaisittain edullisia. Esimerkiksi Pietarista Komiin tai Volgalle pääsee kupee-paikalla alle 50 eurolla. Junalla pääsee hyvin myös Jamalille Labytnangiin ja Hanti-Mansiaan Surgutiin.
Nenetsiaan pääsee kätevimmin lentämällä Pietarista, Arkangelista tai Moskovasta – päivittäin on useita lentoja. Moskovasta on lentoja myös Jamalin Nenetsiaan ja Hanti-Mansiaan.
Paikallislentojen hinnat vaihtelevat kohteesta riippuen 50–200 euron välillä suuntaansa. Kesäisin Komin Šeljajourista Nenetsian Narjan-Mariin on päivittäinen laivayhteys Petšoraa pitkin. Jamalin Salehardista kulkee kesäisin useita laivoja viikossa Hanti-Mansiaan.
Pitkänmatkan bussiyhteyksiä on paljon. Venäjällä ei myöskään sovi aristella hyppäämistä yksityiskyytiin. Kaupunkien sisällä yksityistaksien käyttö on tavallista. Pidempi matkakin onnistuu sopivan kuskin ilmestyessä. Hinnasta kannattaa sopia aina etukäteen.
Majoittuminen
Hotelleja löytyy jokaisesta kaupungista, myös isoissa kylissä on yleensä ainakin motelli. Hinnat vaihtelevat. Pohjoisilla alueilla keskihintainen huone maksaa noin 25 euroa yö/henkilö. Komissa ja Volgan alueilla on selvästi halvempaa, ja hotelliyö irtoaa yleensä 10 eurolla.
Nyky-Venäjältä löytyy paljon pieniä ravintoloita, jotka tarjoavat edullista ja hyvää ruokaa. Siperian kaupungeistakin löytää vaivatta esimerkiksi kaukasialaisia tai keskiaasialaisia ravintoloita. Ravintolahinnat vaihtelevat muutamasta eurosta tähtitieteellisiin summiin.
Turvallisuus
Vastoin yleistä luuloa Venäjällä ei tarvitse noudattaa erityistä varovaisuutta. Riittää, kun pitää maalaisjärjen mukana, eikä mene hortoilemaan syrjäkujille varsinkaan pimeän aikaan. Venäjän kaupungit ja kylät eivät öisin ole valaistuja, toisin kuin Suomessa. Jopa liftaus on suositeltavaa. Maaseudulla ja provinsseissa on yleensä rauhallista ja ihmiset ovat avuliaita. Suurkaupungeissa on oltava varovaisempi: katuryöstöjä ja pahoinpitelyjä sattuu. Viranomaisiin ei välttämättä voi luottaa.
Yli kuukauden matkalle kannattaa ottaa A- ja B-hepatiittirokotukset. Siperiaan suuntaavan kannattaa tarkistaa rokotustarve Rokotusasemalta.
Koska mennä
Sukukansa-alueille on helpointa mennä kesällä, sillä talvi on Volgan seudullakin ankara, puhumattakaan pohjoisesta tai Siperiasta.
Komista löytyy useita matkailualan yrityksiä, jotka järjestävät metsästys- ja kalastusmatkoja, sekä luontoretkiä. Nenetsiassa, Jamalin Nenetsiassa ja Hanti-Mansiassa alkuperäiskansojen järjestöt pystyvät järjestämään retkiä erämaahan ja kyläperinteiden äärelle. Vaikka matkailu sukukansojen maille on pitkälti omatoimimatkailua, kannattaa silti kysellä matkatoimistoista kuten Merlintreks, PeterPanMaailma ja Lähialuematkat, mitä niillä on tarjottavana. Tanskaan asemoitunut Suomalais-ugrilainen matkatoimisto on erikoistunut matkoihin sukukansojen maille: www.ugrimedia.de
Lukemista
Suomalaisten kansa- ja kielitietieteilijöiden, kuten M.A. Castrenin, Kai Donnerin ja U.T. Sireliuksen matkakertomuksista saa historiallista taustatietoa. Jussi Konttisen Sankarimatkailijan Arkangeli (Like 2005) sisältää luvun Nenetsiasta. Leena Laulajaisen Marilaiset – laulun ja uhritulien kansa (Otava 1995) on hieman vanhentuneenakin perusteos Marinmaasta.
