Kaduilla Kallion

| kuvat Juuso Paloniemi | SuomiMondo 03/2009

Kirjailija Riikka Pulkkinen eksyi kahdeksi päiväksi Helsingin Kallioon, tapasi onnellisia hulluja, näki vaaleanpunaisia pilviä ja löysi vahingossa täydellisen kahvilan.

»Missä me ollaan, missä me ollaan?»

Muutin Helsinkiin vuonna 2001 ja heti ensimmäisenä viikonloppuna eksyin Kallioon. Pelkäsin. Pälyilin vasKahvila Villipuutarhan sisustus on toisen omistajan, Katja Kanniston, käsialaa.Kahvila Villipuutarhan sisustus on toisen omistajan, Katja Kanniston, käsialaa.taantulijoita. Katsoin vaivihkaa karttaa, kun resuinen nainen tuli esittämään minulle yllä mainitun vauhkon kysymyksen. Viittasiko hän maantieteelliseen sijaintiin vai yleisempään, elämäntilannetta ja olemassaoloa koskevaan pohdiskeluun?

»En tiedä», vastasin.

»Mikä päivä nyt on?» nainen kysyi.

Yhtäkkiä, hätäännyttyäni, en tiennyt sitäkään. Nainen nauroi.

»No mitä sä sit täällä teet, jos sä et tiedä mitään?»

Myöhemmin selvisi, että olin ollut Helsinginkadulla, Harjutorin kupeessa. Kallio oli siitä lähtien mielessäni tyly paikka, jotakin, jolta oli suojauduttava.

Mutta nyt, seitsemän vuoden jälkeen, aion uskaltaa. Aion mennä ja kokea Kallion. En tiedä, mihin päädyn, mutta mukanani on kasa vinkkejä ja muutama hyvä ystävä.

Aamulla kuuntelen Simon and Garfunkelin I am a Rock -kappaletta. Siinä tekeydytään kallioksi, jota kukaan ei voi satuttaa. Siinä lauletaan myös: »I have poetry to protect me».

Runous ja rujo asenne suojanani lähden 3T-raitiovaunulla matkaan. On lauantaiaamu, joten aloitan kierroksen Hakaniemen kauppahallista. Se on minulle entuudestaan tuttu; äänet ja tuoksut sekä maistiaisia tarjoilevat kauppiaat saavat minut tuntemaan itseni tervetulleeksi. Ovatko kaikki täällä tuttuja toisilleen? Hetken ajan voin kuvitella asuvani Hakaniemen torin laidalla, tulevani tänne ostoksille kuin kuka tahansa kulmien asukas. Tuo olisi minun kalakauppiaani, tuolta naiselta ostaisin kaikki juustot. Tästä ostaisin kukkia kuin Clarissa Vaughan The Hours -kirjassa, huikkaisin hein joka kojuun.

Hallin toisella käytävällä huomio kiinnittyy Eilan Herkku -nimiseen puotiin. On suklaita, kahvia, hedelmiä ja pipareita. Eila Pohjola on myynyt herkkuja 15 vuotta. »Kaikkea syön», Pohjola sanoo. »Aina aamulla päätän, että tänään en syö, mutta sitten kuitenkin maistan jotakin.» Mutta miksi pitäisi yrittää olla syömättä, kysyn. »Niin, tosiaan», Pohjola sanoo ilme kirkastuneena. »Kerran sitä vaan eletään.» Pohjola tarjoaa pienen haukkapalan makeaa mustikkasuklaata. Sen voimalla jatkan matkaani.

Toisella linjalla astun sisään second hand -kauppa Hilda Violaan. Omistaja Erja Kähkönen on pitänyt putiikkiaan yhdeksäntoista vuotta ja käy edelleen viidesti vuodessa Pariisissa tavaranhakureissulla. »Monet tulevat tähän ja sanovat, että tunnin kuluttua olisi häät, jotakin vaatetta pitäisi saada. Eivät ne sentään ole morsiamia, nämä myöhäiset, ainakaan usein.»

Kähkönen tietää kertoa myös muista lähitienoon vetonauloista, jotka pitäisi kokea. Hän suosittelee tekstiililiike Selma Palmua Neljännellä linjalla. Rouva Palmu itse istui kuulemma vielä yhdeksänkymppisenäkin putiikissaan sanelemassa ohjeita rintaliiviostoksille tulleille naisille.

Vaikka rouva Palmua ei enää ole, Kallion kaupoissa on säilynyt ihmisläheinen tunnelma. Jotkut kutsuisivat sitä asiakaslähtöisyydeksi. Luulen, että sekä rouva Palmu että muut Kallion yrittäjät kutsuisivat sitä elämäksi.

Valoisa portaikko, suuret saviruukut ja palmut – Kallion kirjasto on kuin pyhättö. Kiireinen kirjastonhoitaja ei innostu haastattelusta. Sanon olevani kirjailija Riikka Pulkkinen. Kirjastonhoitaja ei ymmärrä: »Onko hän täällä tänään?»

No, ei sen väliä, runous suojelee minua. Menen runohyllylle, otan sokkona hyllystä teoksen. Käteen osuu Ilpo Tiihosen kokoelma Enkelin tavara ja siitä runo Maitolavaan ristiinnaulittu: »Suomi on pyhä maa / ja Jeesus on syntynyt Kuhmossa / eikä voi väittää vastaan.» Katson ikkunasta ulos Fleminginkadulle ja Neljännelle linjalle. Yhtäkkiä mikään ei tunnu kovin pelottavalta. Raitiovaunun tuttu mato päästää sisuksistaan miehen, naisen vaunujen kanssa, kaksi miestä kaljakasseineen. Karhupuiston karhu valvoo kaikkea tätä. Taksit jonossa, Makuuni kohdallaan ja Igorin kulta sen vieressä, kaljamiehet rähinöissään, kulmalla lippakioski ja Harrin Nakki.

Suomi on pyhä maa.

Ulos kadulle, taukoaan pitävien taksikuskien ohi. »En kyllä vaihda kesärenkaita ennen pääsiäistä, en koskaan», toinen kuskeista sanoo ja potkaisee autonsa rengasta. Otan kuskin sanat neuvona. Kävelen ylös katua second hand -kauppa Ansaan. Ansassa on punaista ja keltaista, turvallinen tunnelma. Tyttö sovittelee kevättakkeja. Myyjä neuvoo minut läheiseen Villipuutarhaan kahville. »Kaikki ovat suositelleet sitä», hän sanoo.

Totisesti Villipuutarha on tutustumisen arvoinen paikka. Se on kauppa, kahvila ja puutarha. Asiakkaat toivottaa tervetulleeksi täytetty albiinosorsa, joka kantaa kaulassaan rukousnauhaa. Hattuhyllyllä on sammakko, yhdessä nurkassa pienen hautuumaan näköinen koristekyhäelmä. Pöydissä on pitsiliinat. Jazz säestää tunnelmaa. Tarjoilijat hymyilevät lempeästi, kuin eivät koskaan olisi halunneet tehdä mitään muuta kuin työskennellä tässä kahvilassa.

Viikonloppuisin Villipuutarhassa tarjoillaan hemmotteluaamiaista, johon kuuluu erilaisia juustoja, lattea, sämpylöitä, hilloja, ilmakuivattua kinkkua ja hedelmiä. Aamiainen on ihana, ja vielä ihanampaa on inkiväärisokeri, jota voi sirotella kahviin.

Villipuutarhan toinen omistaja Tiia Nässi asuu itsekin Kalliossa. Hän kertoo kaivanneensa seudulle paikkaa, johon voisi tulla aamukahville tai lounaalle lastenkin kanssa. Villipuutarhasta saa lounaskeittojen lisäksi esimerkiksi Avikaisen leipomon minipossumunkkeja sekä Petri Sirenin käsin tekemiä suklaakonvehteja. »On ihana nähdä nautiskelijoita, jotka tulevat tänne, istuvat tuntikaupalla, juovat kahvia ja nostavat jalkansa rahille», Nässi sanoo.

Tunnelma on kuin Berliinissä. Niin, tai miksei kuin Kalliossa. Alan uskoa, ettei Kallio ole paha paikka. Kalliolla on sielu.

Kallion sielun voi löytää myös Villipuutarhaa vastapäätä, Wanha Kaarle -nimisestä kaupasta. Vanhaa design- ja käyttötavaraa myyvää liikettä pitää brasilialaissyntyinen Claudio Evangelista. Hän aloittaa tarinointinsa heti, kun astun ovesta sisään. »Tämä kauppa on kolmas rakkauteni», hän sanoo ylpeänä. Pakko kysyä: mitkä ovat ne kaksi muuta? »Ensimmäinen on elämä», Evangelista sanoo. »Toinen on tyttäreni. Ah, hänen kanssaan on usein niin vaikeaa, raskas rakkaus, naiset, naiset», Evangelista huokaa pilke silmäkulmassa.

Evangelista perusti kaupan yhdeksän vuotta sitten ollessaan työttömänä. Kauppa sai nimen ja säännölliset aukioloajat vasta, kun paikasta juttua tehnyt toimittaja vaati niitä lehteen. Evangelista järjestelee taukoamatta tavaroitaan ja näyttää tyytyväiseltä. Mikä sitten on onnellisuuden salaisuus, Evangelista? »Minä olen sillä tavalla hullu, että teen vain, jos haluan. Ja aina sanon suoraan mitä ajattelen. Hullu brasilialainen, monet sanovat. Mutta onnellinen hullu!»

Suuntaan iltapäiväksi takaisin linjoille. Haluaisin mennä päiväoluelle Kallion seurakunnan pastorin Jaana Partin suosittelemaan Pub Sirdieen, jossa on kuulemma seudun paras jukeboksi ja jämpti palvelu – jota toiset Partin mukaan sanovat tylyksi - mutta Sirdie avaa ovensa vasta kuudelta. Heittäydyn sattuman vietäväksi.

Sattuma kuljettaa minut ensin Eesti Markettiin, josta ostan purkitettua maitotiivistettä – ties miksi – sekä vaniljasokeria ja kalaseljankaa. Seuraavaksi astun rytmin houkuttelemana sarjakuvakauppa Pitkämieheen. Tänään Pitkämiehessä on sarjakuvakirppis. Musiikkiakin on; neljä kolmetoistavuotiaan näköistä nuorta soittaa sympaattisen kovaäänisiä vaihtoehtorytmejä. Tunnen itseni vanhaksi. Vähän kuin kuin olisin kuokkimassa jonkun kotibileissä.

Luikin tieheni ja päätän mennä tutustumaan paikalliseen juomakulttuuriin Om’pu-baariin. Menossa on naisten 30 kilometrin hiihto, ja kaikki katsovat kisaa. Haluaisin kysyä kanta-asiakkailta, mikä heille on elämässä pyhää, mutta jokin kertoo minulle, ettei sitä juuri nyt kannata tehdä. Lipitän viinini.

Kalliolainen ex tempore-yhteisöllisyys tuntuu toteutuvan kuin itsestään, sillä päivän mittaan useat ystävät soittelevat minulle, ja pyydän heitä kanssani Kallioon oleilemaan. Neljän maissa koossa on sopiva joukko pipolätkää varten.

Brahen kentällä meitä odottaa pettymys: siellä pelataan Hifkin jääpallopeli, ja kenttä avataan yleisölle vasta illalla. Luistimia ja mailoja saa kuitenkin vuokrata. Päätämme panna pelin pystyyn Väinö Tannerin kentällä Hämeentien kupeessa.

Taivas on vaaleanpunainen, pilvet liikkuvat levottomina, on keväistä. Kiekko napsahtelee mailojen lavoissa. Jää on rypyläinen, mutta se ei haittaa. Ei haittaa myöskään Hämeentien jyly, sen unohtaa pian. Hetken ajan on vain tämä: lapselleen vaakaliukua opettava hymyilevä mies joka pysäyttää kiekon luistimella, huudot, maalinteon riemu, höyryävä hengitys. Tältä lapsista tuntui Pirkko Saision Elämänmenossa, ajattelen. Kallio oli yksi suuri leikkikenttä, leikkiin upposi, ei huomannut ajan kulua, ei ollut huolta mistään.

Pelimme loppuu vasta, kun lapaset ovat käsissä kuin kylmät kalat.

»Nyt vois vaikka mennä saunaan», joku sanoo.

Heti Kotiharjun saunan ovella vastaan tulee pyyhkeisiin verhoutuneiden miesten remuava joukko. Kuin olisi tupsahtanut kesämökin juhannussaunaan. Paitsi että on talvi, ja ollaan Kalliossa. Sauna maksaa kympin, saunavihta viisi euroa. Ylhäällä naisten saunassa tunnelma on sisarellinen. Siskot istuskelevat vahakangasliinoilla peitettyjen pöytien ääressä, siemailevat siidereitään, juoruilevat. Joku meikkaa peilin edessä, toinen kuivaa tukkaansa. Tuoksuu puusaunalta.

Suihkutila on kreikkalaisvaikutteinen tukevine kivipenkkeineen ja tummine kaakeleineen. Mutta sauna on supisuomalainen, suurin koskaan näkemäni. Kotiharjun sauna on kuuluisa puilla lämmitettävistä kiukaistaan. Löylyn heittäminen tapahtuu hanasta kääntämällä. Heitämme ystäväni kanssa tietämättöminä turhan kovat löylyt; lauteiden kivipinta kuumenee hellan kaltaiseksi, eikä ylälauteelta ole hetkeen pakotietä.

»Melko kipakat löylyt», nainen sanoo astuessaan lauteille. Katselen naisen rintoja, ne ovat painavat ja kauniit. Nainen puhuu ystävänsä kanssa syntymäpäivästä. Tiedustelen yhtäkkiä rohkeana naisen ikää. »Viisikymmentäkaksi sunnuntaina», nainen sanoo ylpeänä. Kysyn ennen kuin edes tajuan kysymykseni tungettelevuutta: »Mikä sinut tekee onnelliseksi?» Nainen naurahtaa kysymyksen vakavuutta. »No, lapset kai», hän sanoo ja kertoo kolmesta lapsestaan, joista nuorin, iltatähti, on vasta yhdeksän. Nainen kertoo avioerostaan ja uudesta suhteesta, jonka seurauksena tyttö syntyi.

Keskustelu on oudon paljas, ja se päättyy yhtä nopeasti kuin alkoikin: »Nyt suihkuun», nainen sanoo. Naisen mentyä huomaan, etten kysynyt hänen nimeään.

Saunomiseen tuntemattomien kanssa kuuluu tämä: anonyymiys, alastomuuden tuoma outo solidaarisuus, välähdyksenomainen yhteys, joka katoaa yhtä nopeasti kuin syntyikin. Oli sisaruuden kokemus sitten klisee tai ei, se kaupunkisaunomisesta jää päällimmäisenä mieleen.

»Oho, onnea! Mä ajattelinkin, että mikset sä juo», tumma nainen sanoo vaalealle pukuhuoneessa kuivatessaan tukkaansa pyyhkeeseen. Jään kuuntelemaan: tässähän jaetaan suurta uutista. Vaalea: »Ei me mitenkään harkittu tätä, mutta ajateltiin, että lapsi saa tulla.» Tumma: »Ei se vielä kyllä näy, sä oot niin hoikka.» Vaalea: »No ei vielä, mutta kuvittele mut kesällä.»

Hymyilen. Tuntuu suomalaiselta, helsinkiläiseltä, ehkä jopa kalliolaiselta. Syntymä, elämä, sauna, saunakalja, ulkoa kadulta kantautuva metakka.

Viimeisellä vilvoittelukerralla törmään tuttuihin toimittajiin. Jotenkin ei lainkaan nolota, vaikka olen melkein alasti.

Huomaan, että tästä näkee Helsinginkadulle, samaan kohtaan, jossa vauhko nainen esitti minulle seitsemän vuotta sitten eksyksissä olemiseni paljastaneen kysymyksen. Jos nainen tulisi nyt ja kysyisi samaa, sanoisin tyynenä: »Me ollaan tässä.» Muuta ei tarvitsisikaan tietää.

Saunan jälkeen on vuorossa uusi vierailu Sirdieen. Tällä kertaa paikka on auki. Baarimikko pitää tiukkaa kuria: tuoleja ei saa siirrellä. Soitan jukeboksista Baddingin Ikkunaprinsessaa ja hymyilen.

On sunnuntai, ja Kallion kirkossa on vauvajumalanpalvelus. Kyse on koko perheen hartaasta lauluhetkestä, jossa lapsi on pääosassa, siliteltävänä ja hyppyytettävänä. Rukoillaankin, mutta vaivihkaa. Saarnaa ei ole. Astun kirkkoon nöyränä. Vihertävä väri ja ornamentit vievät ajatukset moskeijoihin. Ristillä roikkuu kuitenkin tuttu hahmo. Risti on sijoitettu hiukan hassusti katosta laskeutuvan metalliputken varaan. Pieni vakava tyttökin huomaa Jeesuksen. »Miks toi mies roikkuu tuolla?» tyttö kysyy isältään.

Ollaan ydinkysymysten äärellä. Jännitän isän vastausta. Isä kiertää teologisen spekulaation ja puheet syntiemme lunastamisesta: »Siinäpähän roikkuu.»

Jumalanpalvelus alkaa, pastori tulee kitaroineen ja pehmoleluhamstereineen. Tulee myös kymmenisen perhettä ja nainen kahden vauvanuken kanssa. Muut hämmentyvät naisen nukeista, mutta pastori hihkaisee iloisesti: »Ai sulla on nuket siinä, voi miten mukavaa.»

Tilaisuuden jälkeen kokoonnutaan kirkkokahveille. Lapset juovat nokkamukeista mehua, aikuiset kahvia. Pehmoleluhamsteri valvoo lapsia ja aikuisia sekä kahta vauvanukkea pöydällä hymyillen.

Ulos astuessani huomaan taivaan taas kirkastuneen. Päätän mennä vielä yksille kirkkokahveille monen suosittelemaan kahvila Taikalamppuun Torkkelinkadulle. Taikalamppu on oma maailmansa: pyykkinaruilla roikkuu neuleita, nurkassa on iso nukkekoti ja pöydillä keskeneräisiä ompelu- ja askartelutöitä. Ihmiset näyttävät viettävän levollista sunnuntaita.

Tämä ei ole Berliini vaan Kallio, ja minä olen tässä. En tarvitse enää runoutta suojakseni: I have a Rock.