Aarre kaupungin kupeessa

| kuvat Maija Astikainen | SuomiMondo 8/2017

 

Suomen toiseksi suurin kansallispuisto Nuuksio on lajissaan harvinainen: se on erämaa pääkaupungin kyljessä. Lähdimme patikoimaan puiston salaisempia osia.

Onpa täällä ihanaa! Hurmaantuminen alkaa jo ennen kansallispuiston rajaa. Yli-Takkulan tilan pihalta metsään johtaa vanha kärrytie, jonka molemmilla puolilla on niittyä, Suomessa jo monin paikoin harvinaiseksi käynyttä maisemaa. Valkoiset putki­kasvit ja niitylle levinneet violetit lupiinit kukkivat pitkässä heinikossa. Pääskyt syöksähtelevät matalalla niiden yllä kuin kilvoitellen.

Pellon takana alkaa eurooppalaisittainkin poikkeuksellinen kansallispuisto: Espoon, Vihdin ja Kirkkonummen alueelle levittäytyvä Nuuksio on osa metropolialuetta. Harvan eurooppalaisen pääkaupungin keskustasta pääsee erämaahan runsaassa puolessa tunnissa.

Samoiltavana on laaksoja, rotkoja, kalliokukkuloita, suomaisemia ja aarniometsiä. Järviä ja lampia kansallispuistossa on yli 80.

Nuuksion suosituimmat reitit ovat Haukkalammelta lähtevät, merkityt rengasreitit, jotka vaihtelevat pituuden ja vaativuuden mukaan. Lyhimmät ovat vain pari kilometriä ja sopivat lapsillekin. Jylhiä maisemia pääsee kokemaan esimerkiksi neljän kilometrin pituisella Haukankierrokselta.

Me olemme kuitenkin astelemassa sisään Nuuksion salaisempaan osaan. Teemme päiväpatikoinnin puiston koillislaidalla sijaitsevan Saarijärven alueella. Täällä ei ole ruuhkaa kiihkeimpänäkään sesonkina, ja maisemat kuuluvat kansallispuiston hienoimpiin.

”Siellä laulaa mustapääkerttu. Se tykkää tällaisesta lehtomaisemasta”, luonto-oppaamme Mika Aronen sanoo. Aronen on kokenut Nuuksion kulkija ja pitää tätä kansallispuiston osaa alueen vähemmän tunnettuna helmenä.

Kuuset taittavat oksiaan metsäpolun ylle ja saniaiset peittävät maan polun molemmilla puolilla. Tikat ovat nakuttaneet kolojaan vanhaan puuhun. Edellisen päivän sateiden jäljiltä maastosta nousee rehevä havun ja maan tuoksu.

Nuuksiossa pesii liito-oravia, mutta tavallisen kulkijan on vaikea bongata niitä. Suurimmat eläimet ovat hirvet, valkohäntäkauriit ja metsäkauriit. ”Joitain vuosia sitten täällä on nähty karhukin”, Aronen kertoo. ”Nuuksiossa elää tilastollisesti puoli vakinaista karhua, eli täällä on yksi vakikarhu joka toinen vuosi. Harhailijoita on syksyisin enemmänkin. Onhan täällä ruokaa.”

Suurin osa eläimistä on tietenkin lintuja, ellei hyönteisiä lasketa.

”Nyt laulaa pikkusieppo”, Aronen sanoo ja pysähtyy näyttämään linnun kuvaa puhelimensa sovelluksesta. ”Se on Suomessa melko harvinainen.”

Vanhoissa luonnontilaisissa metsissä pesiviä puna­kaulaisia pikkulintuja on Suomessa 2000–6000 paria.

Kuusimetsä jatkuu sammalpohjaisena, kun saavumme Saarijärven rantaan. Erämaatunnelmaan ei tässä vielä pääse, sillä vastarannalla on lomamökkejä. Kansallispuiston raja kulkee järvessä.

Kipuamme ensimmäiselle monista reitin kallioista. Itse asiassa koko edessä oleva noin seitsemän kilometrin matka on kulkemista ylös alas ja tekee siksi hyvää asvalttiin tottuneille jaloille. Vaelluskengät ovat tarpeen, sillä vaikka maasto on melko helppokulkuista, niiden pito on parempi sileillä kallioilla, ja hetteiköissä ne ovat lenkkikenkiä tukevammat.

Tässä osassa Nuuksiota ei ole merkittyjä reittejä, mutta Saarijärven rantoja seuraamalla vähemmänkin kokenut retkeilijä pysyy kärryillä sijainnista.

”Saarijärven uimarannalta tänne on hyvä lähteä melomaankin”, Aronen sanoo. ”Ja talvella retkiluistelu on hienoa.”

Toisin kuin useimmat Nuuksion järvistä ja lammista, Saari­järvi on kirkasvetinen, sillä se on lähdepohjainen. Kylmä lounaistuuli on tänään navakkaa ja lyö paikoin vettä jopa pienille aalloille.

Veden loiskeen lisäksi ainoa ääni onkin puiden suhina, kun niiden oksat tarttuvat tuuleen.

Ohitamme jääkauden halkaiseman kiven, bonsaipuut mieleen tuovia käkkyrämäntyjä, palleroporonjäkälää ja isohirvenjäkälää, erilaisia sammalia sekä pienessä kitukasvuisessa männyssä kasvavaa naavaa.

Tällaista suomalaisessa metsässä on: kaikenlainen näyttävä koreilu puuttuu. Metsä on täynnä pienen mittakaavan kauneutta, jota ei huomaa, ellei malta välillä ihan vain pysähtyä katselemaan.

”Onko siellä muita koiria?” Puiden seasta huudetaan kysymys. Vastaan juoksee märkä, haukkuva ja iso karjalankarhukoira, vaikka näissä metsissä koirat eivät saisi kulkea irrallaan.

”Koirat ovat tervetulleita kansallispuistoon, mutta ne on pidettävä kiinni”, Aronen sanoo. Syy on luonnon suojelu. Metsässä on esimerkiksi monia maassa pesiviä lintuja, kuten metsoja, teeriä ja pyitä. Niiden poikasille käy koirien kanssa huonosti.

Kansallispuistossa liikkumiseen on muitakin sääntöjä, joista Aronen puhuu mielellään, sillä niin moni kävijä ei niistä piittaa. Esimerkiksi nuotion teko on sallittu vain merkityillä nuotiopaikoilla, joissa on valmiit, sinne tuodut puut.

Tässä osassa Nuuksiota sallittuja nuotiopaikkoja ei ole lainkaan. Siitä huolimatta olemme ohittaneet jo monta kallioista niemennokkaa, jossa on sammutettu nuotio ja päälle heitettyjä tupakantumppeja. Näky saa Arosen joka kerta tuskastumaan.

”Onko tämä tyhmyyttä vai välinpitämättömyyttä?” Aronen kysyy ja potkii nuotion jäänteitä hajalle. ”Tällaiset ovat usein metsäpalojen alkuja.” Kansallispuistosta ei myöskään saa kerätä polttopuuta.

Mutta paljon saa tietysti myös tehdä vapaasti, esimerkiksi poimia marjoja ja sieniä sekä uida. Kalastaakin saa mato-ongella, muutamia rauhoituspaikkoja lukuun ottamatta.  ”Tämä on hyvä rapujärvikin”, Aronen paljastaa Saarijärvestä.

Saarijärven rannalta suuntaamme syvemmälle metsään ja kohti Sarkkista ja Suolikasta. Näitä rantoja kiertää myös vuosittain syyskuussa pidettävä Nuuksio Classic Trail -maraton, jonka osallistujat juoksevat metsässä joko 42 tai 70 kilometrin mittaisen reitin. Jo patikoidessa voi saada käsitystä siitä, kuinka raskasta ja vaativaa juurakkoisessa, kallioisessa ja hetteisessä maastossa juokseminen voi olla.

Nyt Sarkkisen rannoilla kukkivat suopursut, ja ilmassa leijuu niiden suloisen karvas tuoksu. Lammessa kelluvat lumpeet, läheisessä ojassa kukkii valkoinen vehka.

Selän takaa kuuluu ruosteisia saranoita muistuttava valittava narina. Se lähtee isosta männystä, joka on kaatunut vasten toisen männyn runkoa ja huojuu nyt sen sylissä tuulessa.

Pysähdymme evästauolle Sarkkisen ja Suolikkaan väliselle pienelle kannakselle. Vastarannalla on partiolaisten mökki, joita Nuuksiossa on useita. Rantakalliossa on valmiina istuinta muistuttava luonnon muovaama syvennys, ja siitä avautuvat näkymät lahdelle.

Istuskellessa ja veden liikettä katsellessa on helppo uskoa tutkimuksia, joiden mukaan metsässä liikkuminen rauhoittaa sekä laskee sykettä ja verenpainetta. Vaikea tämän äärellä olisi vajota stressiin. Patikoinnissa tärkeintä taitaakin olla pysähtyminen. Ajatukset vapautuvat parhaiten, kun on tekemättä mitään erityistä.

Reittimme varrelle osuu vielä kaksi lampea, täydellisen pyöreä, vihreän lasin värinen Pieni Majaslampi sekä Iso Majaslampi. Pienellä Majaslammella näemme yksinäisen telkän, Isolla Majaslammella Aronen osoittaa kiikareilla kohti lammen keskellä olevaa ruohomätästä.

”Katsotaanpa onko se kotona”, hän sanoo. Ja kyllä vain, kaakkuri on pesällään hautomassa. Kaakkureita pesii Suomessa 600–750 paria, ja niistä yli 20 paria täällä Nuuksiossa, Aronen kertoo. Edessä oleva pesämätäs on kaakkurille varta vasten rakennettu, sillä käytännössä kävelytaidottomat linnut pesivät vain vedenrajassa.

Lampien jälkeen saavumme patikoinnin loppuosuudelle, kalliolle, jolle on kasattu kivistä torni.

”Tervetuloa kansallispuiston korkeimmalle kohdalle. Olemme nyt huiputtaneet sen!” Aronen toivottaa ja virnistää. Kallio ympärillemme on matalaa, olemme 114 metriä merenpinnan yläpuolella.

Edessä on vielä paluupätkä niitylle, jolta lähdimme. Ryhdymme laskeutumaan kalliota alas kohti kuusimetsää. Viiden tunnin metsäpatikoinnin päätteeksi reisissä tuntuu jo. Mieli on kuitenkin korkealla. Ylitsemme lentää vihervarpusia.