Unelma Afrikasta
Itä-Afrikan-matka on monelle elämän mittainen haave, kerran elämässä -kokemus. Ihmisen alkukoti on lupaus villieläinlaumoista ja viimeisestä suuresta seikkailusta. Kuinka hyvin Kenia vastaa haasteeseen?
Tohtori Mary Leakey tajusi nopeasti löytönsä merkityksen vuonna 1976. Hänen edessään kulkivat vanhimmat koskaan nähdyt alkuihmisen jalanjäljet.
Miehen ja naisen jalanjälkien jäljessä kulkivat lapsen poukkoilevat askeleet. Niiden vierellä risteili eläinten jälkiä: jänisten, norsujen, sarvikuonojen, antilooppien, puhveleiden, hyeenojen, paviaanien – sekä sapelihammastiikerin.
Jäljet olivat syntyneet kolme ja puoli miljoonaa vuotta sitten. Ne olivat painautuneet tulivuoren purkauksen jälkeensä jättämään ja sateen kastelemaan tuhkakerrokseen ja kovettuneet auringonpaisteessa nykyisen Tansanian alueella.
Nuo kolme ihmisen kaukaista esi-isää eivät juuri hämmästyisi, jos he ilmestyisivät nykysavannille kävelemään. He olisivat tottuneita samoihin näkymiin, joita ihailen safariauton suojista Masai Maran kansallispuistossa Keniassa. Pitkäkaulaiset kirahvit taivaltavat suorassa rivissä neitseellisen sinistä taivasta vasten, impalat vilkuilevat valppaina selkänsä taakse ja neljänkymmenen norsun lauma mutustaa heinää päättymättömällä ruokavaelluksellaan. Gepardiveljekset ovat kellistyneet akaasiapuun varjoon ruokalevolle.
Vain meidän valkoinen safaripakettiautomme hämmästyttäisi esi-isiämme.
Savannin värit, valot ja laajalle jatkuvat näkymät saavat nykyihmisen hämilleen: ensimmäisiä safarilla tajuntaan iskeviä tuntemuksia on outo olo. Kuuman keskipäivän varjottomuus ja lempeiden aamujen ja iltojen pitkälle venyneet varjot rauhoittavat mieltä.
Muutaman päivän päästä ymmärrän, mitä tunne muistuttaa: aivan kuin olisi palannut kauan sitten taakse jääneeseen lapsuuden kotiin.
Valtava suippohuulisarvikuono mutustaa heinää suolajärven vieressä Lake Nakurun luonnonpuistossa. Jalansyvyisen järven sinistä pintaa peittää vaaleanpunainen »matto», parin miljoonan flamingon parvi. Samalla järvellä kuvattiin Minun Afrikkani -elokuvan kohtaus, jossa Meryl Streepin ja Robert Redfordin esittämät Karen Blixen ja metsästäjä-rakastaja Denys Finch Hatton lentävät pienkoneella Nakurun yli ja pelästyttävät lauman lentoon.
Sarvikuonoa auton ajaminen sen viereen ei hätkäytä. Harmaa jättiläinen lipuu rauhallisesti omalla reitillään heinän keskellä kuin vakaa valtamerilaiva.
Kamerat räiskivät kuvia. Puolitoista tonnia painavan sarvikuonon näkeminen tuntuu etuoikeutetulta hetkeltä, sillä niitä on Keniassa jäljellä tuhatkunta. Ehdimme kuitenkin katsella sarvikuonoa vain hetken, kun auto jo lähtee jahtaamaan seuraavaa eläinmaailman ihmettä.
Safarimatkoissa on edelleen jäljellä samaa asennetta kuin 1900-luvun alun metsästysseurueissa. Eläimiä keräillään digipikseleiksi kuin voitonmerkkejä ja matkaan ollaan pettyneitä, jos ei ole saatu kerättyä koko »suurta viisikkoa»: norsua, sarvikuonoa, puhvelia, leijonaa ja leopardia.
Eniten safarista nauttii kuitenkin, kun unohtaa suorittamisen ja keskittyy eläinten elämään ympärillään. Ihmeellisintä savannilla on se, kuinka jokainen päivä toistuu toisensa kaltaisena, ja kuitenkin erilaisena.
Thomsoningasellit pomppivat auton editse kuin kumipallot, ja nuhainen seepra pärskii polun vieressä. Nuoret norsu-urokset mittelevät voimiaan kärsät yhteen kietoutuneena – ja toinen niistä saa jättimäisen erektion.
Gnuvainaasta suupaloja repivien pikkuleijonien tassut taas ovat karvapalleroille aivan liian suuret, aivan kuin niillä olisi kumisaappaat väärässä jalassa.
Syrjäisessä Sampurun luonnonpuistossa Pohjois-Keniassa todistan outoa näytelmää. Norsulauma päättää näyttää leijonaryhmälle, ketkä ovat oikeasti savannin valtiaita. Ne ryhmittyvät taistelumuodostelmaan – veturinkokoiset äitinorsut syöksyhampaat ojossa kärkeen ja pikkuiset turvaan falangin keskelle – ja rynnistävät torviaan toitotellen kohti pakoon luikkivia leijonia. Hieman sivummalla täplikkäät helmikanat papattavat: jo on aikoihin eletty.
Mieleeni tulee Jean-Pierre Hallet’n mainio luontokirja savannin eläimistä, Kitabu. Siinä kirjailija valitsee eläinten kuninkaaksi leopardin.
»Todellinen eläinten kuningas ei koskaan liiku, metsästä tai syö yhdyskunnassa, parvessa tai laumassa. Se elää ja kuolee yksin, niin kuin kuninkaan kuuluukin», Hallet kirjoittaa. »Se ei salli ihmisen tai toisen eläimen lähestyvän itseään. Sen sijaan se lähestyy itse.»
Leopardin voi nähdä vain silloin, kun se sille itselleen sopii. Valitettavasti eläinten kuningas ei suo minulle audienssia savannilla.
Mutta täplikäs kissa on mahdollista nähdä vielä matkan seuraavalla etapilla, Kenia-vuorella. Tansanian puolella sijaitsevan Kilimanjaron jälkeen Afrikan toiseksi korkeinta vuorta ympäröi sankka metsä, jossa leopardit viettävät kissanpäiviään.
»Miksi haluat nousta vuorelle?» majatalon ovivahti kysyy Nanuyukin pikkukaupungissa vuorivaelluksen ensimmäisenä aamuna.
»Onko se sinulle kuntoilua? Haluatko rikkoa omia ennätyksiäsi? Vai oletko vain utelias?»
Hyvä kysymys. Totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan. Retkeä Kenia-vuorelle minulle tarjottiin paikallisessa matkatoimistossa, ja matkailijoilla nyt vain on tapana mennä kaikkialle, minne pääsee.
Matkatoimisto myös hoiti matkan etukäteisvalmistelut: järjesti minulle kolmen miehen mahtipontisen retkikunnan, oppaan, kokin ja kantajan. Eivät sentään varanneet mukaan kantotuolia.
Ensimmäisen vastauksen ovivahdin kysymykseen saan jo alkumatkasta, kun nousemme metsäpolkua ylös 2 600 metrin korkeudessa. Safariautossa istumisen jälkeen tuntuu hyvältä kulkea omin voimin. Tunnen olevani osa luontoa ja ympäröivää maailmaa aivan eri tavalla kuin auton ikkunan läpi tuijottamalla.
Käveleminen on meditaatiota; hiki puhdistaa ajatukset. Vaeltaessa on ponnistelevinaan jotain päämäärää kohti vaikka oikeasti saa vain olla ja nauttia puhtaasta vuoristoilmasta.
Mietteitteni aikana kokki valmistaa ensimmäisen aterian, tomaatti-avokadoleipiä. Leipien jälkeen makailemme hetken pehmeällä nurmikolla. Mehiläiset pörräävät jossain tietoisuuden takamailla, linnut visertävät ympärillä ja tuuli puhisee puissa. Aurinko hellii kasvoja.
Tällaiseen nautintoon ei pysty kalleimmankaan hotellin pehmeinkään peti.
Olo on taivaallinen, mutta mielessä kytee epäilys. Opaskirjoissa on varoiteltu 5 199 metrin korkeuteen kohoavan vuoren olosuhteista, ja epäilen varusteideni riittävyyttä. Vartijan lailla mietin itsekin, miksi olen nousemassa vuorelle itseäni kiusaamaan.
Kun lähetyssaarnaaja Johann Ludwig Krapf kertoi nähneensä Kenia-vuoren valkoisen peitteen vuonna 1849, sitä ei uskonut Euroopassa kukaan. Ettäkö päiväntasaajalla lunta?
Tiedon tarkistamista vaikeutti sekin, että Kenia-vuorta on vaikea nähdä. Se on lähes aina pilvien peitossa. Vuoren vierestä voi kulkea näkemättä siitä vilaustakaan. Pilvet tarkoittavat tietenkin sadetta. Mitä ylemmäs vuorelle nousee, sen todennäköisemmin kastuu. Minulla on onnea, kun aurinko paistaa alkumatkasta.
Juuri kun mietin, miten paljon päivänkakkaroiden, apiloiden ja saniaisten reunustama polku muistuttaa kotoisaa mökkitietä – viisimetrisiä jättiläiskanervia lukuun ottamatta – tien keskellä näkyy valtaisa ruskea läjä.
»Norsu on kulkenut polun yli», opas Paul sanoo.
Kenia-vuorta ympäröivässä metsässä voi nähdä muitakin suuria eläimiä: seeproja, puhveleita ja leopardeja.
»Näin leopardin viimeksi keväällä tällä samalla tiellä, kun palasin seurueeni kanssa Vanhan Mooseksen majalta», Paul sanoo. »Se istui kulman takana polulla.»
Paulin ei auttanut kuin kävellä neljän kumppaninsa kanssa rauhallisesti leopardin vierestä eteenpäin.
»Eläimelle ei saa näyttää pelkoansa. Jos olisimme juosseet, se olisi kannustanut eläintä hyökkäämään.»
Kerran kantajat löysivät iltasella leopardin piileksimässä pimeässä majassaan MacKinleyn leirissä. Se oli saatu pakenemaan kattiloita paukuttelemalla. Tarinat kuultuani kiiruhdan retkikuntani edelle. Toivon näkeväni leopardin silmästä silmään. Taidan olla onnekas, kun en näe.
Yhdeksän kilometrin taivalluksen jälkeen saavumme Vanhan Mooseksen majalle 3 300 metrin korkeuteen. Puut ovat vaihtuneet kanervanummeen.
Valo siivilöityy pilvien välistä kumpuilevalle ylängölle kuin alttarimaalauksissa. Maailma ympärillä jatkuu valtavan kauas.
Kenian suurin heimo, kikujut, kutsuvat vuorta Kirinyagaksi, »paikaksi jossa on strutsi». Vuoren lumihuiput muistuttavat heistä strutsin sulkia.
Sanan ääntäminen tuotti vaikeuksia englantilaisille siirtomaaisännille, ja se taipui heidän suussaan muotoon Kenia, josta maakin sai myöhemmin nimensä.
Vuori on kikujuille pyhä. Ennen kristinuskon ylivaltaa he uskoivat, että heidän monoteistinen jumalansa asuu vuorella. Jumala Ngai toi sateen ja lapset, antoi hyvän sadon.
Jos minua matkan aluksi nolotti antaa toisen miehen kantaa rinkkani, nyt olen jo tyytyväinen retkikunnastani. Ngai jakaa sadetta vähän turhankin auliisti. Majalla on kylmää, kosteaa ja kurjaa – onneksi kokin taikoma ruoka on herkullista: chapati-leipää, kanaa ja vihanneskastiketta. Jälkiruoaksi on papaijaa ja passion-hedelmää.
Ateriaa mutustellessani juttelen huipulta palanneen, töistään hatkat ottaneen ranskalaisen sijoituspankkiirin kanssa. Kenia-vuori on meille molemmille tähänastisista korkein vuori. Ranskalainen kertoo olevansa kokeilemassa rajojaan ja rikkomassa ennätystään.
Entä minä? En ole koskaan pitänyt itseäni ennätystenrikkojatyyppinä. Mitä väliä sillä on, kuinka korkealle joku on noussut?
Seuraavat kaksi päivää taivallan läpi hattivattimaan. »Valkoturkkiset» strutsinsulkakasvit nousevat kuin hattivatit jättimäisiä partasuteja muistuttavien ruohomättäiden keskeltä.
Absurdin näkymän viimeistelee ihmekasvien päälle leijuva lumi. 1950-luvun pulp-science-fictionin avaruusmaisemasta puuttuvat vain rinteen takaa kädet ojossa hoippuvat tuntosarvipäiset marsilaiset.
Vihreiden miesten sijaan matkaseuraa pitävät marsua muistuttavat pienet karvapallerot. Kalliotamaanit pinkovat ympäriinsä ja pysähtyvät välillä rapsuttamaan itseään takajaloillaan. Otusten sanotaan olevan läheisempää sukua norsuille kuin jyrsijöille. Niin tiedemiehet ovat päätelleet eläinten jalkaluista.
Vuori muuttuu yhä kylmemmäksi. Aurinko paistaa muttei lämmitä. Pipo on pidettävä päässä.
Viimein saavumme lumihuippujen ympäröimässä laaksossa sijaitsevaan Shiptonin leiriin. Siinä ne ovat, Kenia-vuoren kolme korkeinta huippua: Lenana, Nelion ja 5 199 metrin korkeuteen nouseva Batian. Kahdelle korkeimmalle pääsee vain vuorikiipeilijän taidoilla, 4 985 metrinen Lenana on meitä tallaajia varten.
Sinne lähdetään nousemaan seuraavana aamuna puoli neljältä. Ylhäällä pitää olla ennen kello kuutta, jolloin aurinko alkaa nousta. Puen makuupussiin kaikki kuivat vaatteeni ja toivon, ettei ole liian kylmä nukkua.
»Upeat maisemat», Paul sanoo. Tai siis olisi, jos ympärillämme oleva pilvi ei estäisi näkyvyyttä. »Pilvettömällä säällä voi nähdä 500 kilometrin päähän Kilimanjarolle asti.»
Näkymien menetys ei harmita. Aamuöinen nousu ylös lumista rinnettä on tuntunut upealta. Täysikuu on pilkottanut pilviverhon välistä ja valaissut rinteiden tummia siluetteja.
Huipulla viivytään hetki arvuuttelemassa, kuinka aurinko nousee jossain lumisateen takana. Alastulo on riemukas: juoksemme kantapäät rouskuvaan nuoskalumeen painautuen rinnettä alas, välillä kenkäslalomia laskien.
Olen valmis vannomaan, että yksi vuoren valloitus kuuluu tästä lähtien jokaisen reissun ohjelmaan. Mietin, millaista olisi nousta vielä korkeammalle.
Olo tuntuu orvolta. Olen lentänyt Lamu-saaren lämpöön lähelle Somalian rajaa toipumaan vuorivaelluksen vaivoista.
Olen tainnut valita väärän määränpään. Olen ainoa vaaleaihoinen mies saarella, joka on täynnä rentoja rastamiehiä ja heidän eurooppalaisia tyttöystäviään. Joukkoon mahtuu nuoria ja vanhoja naisia ruotsalaisista sairaanhoito-opiskelijoista viisikymppiseen ranskalaiseen yliopistoprofessoriin.
Olisikohan sittenkin pitänyt matkustaa kuumaan ja kosteaan Mombasaan?
Lamu on vanha orjasatama, jossa vaikuttaa edelleen Afrikan rannikolle asettautuneiden arabien suahilikulttuuri. Vanhankaupungin kapeilla kujilla ohitse vilahtaa myysteerisilmäisiä naisia mustiin buibui-kauhtanoihinsa kätkeytyneinä. Autoja ei saarella ole kuin kaksi: ambulanssi ja pormestarin työsuhdeauto. Muut liikkuvat aaseilla.
Lamu on kuin pienoismalli Tansanian rannikolla sijaitsevasta Sansibarista. Mutta Lamulla on paljon vähemmän tekemistä kuin isoveljellään. Täällä ei järjestetä mausteviljelmävierailuja eikä uida delfiinien kanssa. Snorklaamiseen ja sukeltamiseenkin on vain vaatimattomat mahdollisuudet.
Saarella ei ole muuta tekemistä kuin loikoilla hiekkadyyneillä ja hengailla rastapäisten biitsipoikien kanssa. »Kaveruuden ammattilaiset» tekevät turisteihin sinnikkäästi tuttavuutta houkutellakseen nämä purjehdukselle perinteisellä dhow-veneellä. Samanlaisilla veneillä on purjehdittu Afrikan rannikolla ammoisista ajoista lähtien.
Tummat lihakset kiristyvät. Rastapäiset nuorukaiset kiskovat dhow’n kolmikulmaista purjetta kireälle, kun vene luovii vastatuuleen kapeassa kanaalissa.
Tuulesta ei saada otetta, joten Tarzan sukeltaa laidan yli vyötärönsyvyiseen veteen vetämään venettä köydestä perässään. Said ja Mohammed auttavat lykkimällä venettä seipäillä eteenpäin. Minä ihmettelen vieressä.
Meillä on kiire. Olemme palaamassa purjehdukselta ja vaarassa jäädä laskuveden takia hiekkasärkän vangeiksi saaren ulkopuolelle.
Kun olemme päässeet pahimman paikan yli, 19-vuotias Tarzan kipuaa notkeasti takaisin veneeseen, märät uimashortsit ihoon liimaantuneina. Tuuli tarttuu dhow’n purjeisiin. Nuorukaiset istuvat veneen laidoille ja alkavat hyräillä Bob Marleyn lauluja: »Don’t you worry about a thing.» Laskevan auringon kultaloiste lankeaa miesten jänteville vartaloille.
On oikeastaan helppoa ymmärtää, miksi niin moni nainen lankeaa Lamu-saaren rastapoikien loveen. Hehän vaikuttavat täydellisiltä rakastajilta: voimakkailta, hauskoilta ja jännittäviltä.
Eivätkä he lähetä perään siirappisia tekstiviestejä, kun lomaromanssi on ohi.
Norjan lippu tanssii tuulenvireessä Norjan väreillä maalatun veneen perässä.
»Norjalainen tyttöystäväni lahjoitti minulle rahat uuden veneen ostamiseen», pukinpartainen Said selittää pohjoista yhteyttä.
»Nimesin veneen hänen siskonsa lapsen mukaan Pernillaksi.»
Parhaimmillaan Said on pyörittänyt kymmentä tyttöystävää samaan aikaan. Nyt mies on hiljentänyt tahtia vedoten loverboyna olon käyvän kunnon päälle. Ystävättäriä on enää muutama. Osalta naisista hän saa suoraan rahaa, toisilta pieniä »lahjoituksia». Yhteisen yön jälkeen on vaikea olla antamatta pientä lahjoitusta purjeveneen moottorin hankkimiseen tai siskonpojan ympärileikkausseremoniaan. Moni biitsipoika on päätynyt naimisiin ulkomaille.
»Euroopassahan saa rahaakin automaatista», Said sanoo. Hän näpyttää tunnusluvun ilmaan, päräyttää huuliaan ja nappaa kuvitellut rahat sormiinsa.
Kolmeakymmentä lähestyvä Said aikoo silti pysyä kotisaarellaan. Kun hän on saanut kerättyä tuhannen dollarin arvoiset myötäjäisrahat, hän pyytää paikallisen tyttöystävänsä kättä tämän isältä. Oman kylän tyttö on aina oman kylän tyttö.
»Hän on vielä neitsyt mutta osaa silti tyydyttää minut paremmin kuin kukaan muu», Said sanoo.
Lamun naiset ovat olleet ikiajat kuuluisia seksuaalisista taidoistaan, joita heille opettavat äidit ja tädit. Naimisiin menon jälkeen naisten sanotaan osaavan ottaa takaisin sen, minkä he ovat ennen avioliittoa menettäneet. Kaapujen kätkemät naiset livahtavat yhteisiltä miehiltä kielletyiltä teekutsuiltaan takaoven kautta tapaamaan rakastajiaan – jaloissaan palvelijattarelta lainatut kengät.
»Tämä on rakkauden saari», Said sanoo ja väläyttää aseistariisuvan hymyn.
Matka päättyy Nairobiin, Kenian pääkaupunkiin. Kun kirjailija ja kahvinviljelijä Karen Blixen asui Keniassa 1910–1930-luvuilla, Nairobi oli Ugandan-radan varrelle tyhjästä noussut vaatimaton hallintokaupunki.
Sittemmin kaupungista on kasvanut Itä-Afrikan bisneskeskus, joka on kuuluisa mainiosta yöelämästään, rehottavasta rikollisuudestaan, alati kasvavista slummeistaan ja luksushotelleissa päämajaa pitävistä somalialaisista sotapäälliköistä.
Blixenin talo on jäänyt Nairobin esikaupungin ympäröimäksi. Kenialle kirjalliset kasvot antanut Blixen aavisti edessä olevan muutoksen ja suri sitä, kuinka rajattomalta tuntunut savanni tulisi jäämään kehityksen jalkoihin.
Savannin tulevaisuus ei onneksi näytä aivan lohduttomalta. Kenia on saanut hillittömän väestönkasvunsa taittumaan, lapset käyvät koulussa ja lukutaito kuuluu Afrikan korkeimpiin. Riistanvartijoilla on kovat piipussa salametsästäjien varalta.
Edes Nairobi ei ole hylännyt eläimellisiä juuriaan. Aivan kaupungin kyljessä sijaitsee maan vanhin kansallispuisto, jota asuttavat leijonat, puhvelit, gasellit, strutsit ja pahkasiat. Taustalla kohoavat Nairobin bisneskeskustan pilvenpiirtäjät, ja yläpuolella lentävät suihkukoneet.
Sieltä lentokoneen matkustamosta minäkin luon viimeisen katseeni Afrikan luontoon. Kolme viikkoa on takana. Tulomatkalla olin havahtunut muovitarjottimelle pakatun lentokonecannelonin äärellä ajatukseen, että olenko todella matkalla Afrikkaan. Kaikki aikaisemmat matkani alkoivat tuntua turhilta: Afrikka lupasi seikkailua, maailman viimeistä villiä maaperää.
Paluumatkalla mietin, kuinka villi ja vapaa savanni oikeastaan on. Paljastui, että Lake Nakurun luonnonpuistossa näkee lähes takuuvarmasti sarvikuonoja, jotka on siirretty sinne näytille kuin eläintarhaan. Säästöpossumaisia virtahepoja voi puolestaan morjestaa Naivasha-järvellä. Masai Marassa seurasimme pakettiautosta lähietäisyydeltä leijonien rakastelua – yhdessä kymmenen muun safariauton kanssa.
Mutta silti. Varhain eräänä aamuna nousin kuumailmapallolla korkealle Masai Maran yläpuolelle. Silmänkantamattomiin jatkuvalla, akaasiapuiden täplittämällä savannilla taivalsi gnu- ja seepralaumoja ikiaikaisilla reiteillään. Eläimiä oli satojatuhansia.
Lumoavimpana muistona mieleeni painui safariauton kyydistä seurattu yksinkertainen, lähes huomaamaton elämän ihme, kun viikon vanha pikkugaselli kirmasi riemuissaan emonsa ympäri kerta toisensa jälkeen.
Unelmani Afrikasta on toteutunut, mutta se ei ole täyttynyt. Unelma on muuttunut arvoitukseksi. Kolme viikkoa on aivan liian lyhyt aika ymmärtää edes valtavan mantereen yhtä maata. Olen varma vain yhdestä asiasta: on palattava takaisin.
Maailman kaunein taivas odottaa.
