Kaunotar ja kulkuri

Baskimaan tärkeimmät kaupungit San Sebastián ja Bilbao ovat toistensa vastakohdat. Viikossa ehtii tutustua molempiin.

San Sebastiánin rantamuurit ovat suosittuja ajanviettopaikkoja.

Julia Roberts on kaupungissa.

Ja sen huomaa. San Sebastiánin ravintoloiden ja baarien televisioissa pyörii lähes tauotta filmitähden kuvia ja haastattelupätkiä.

Julia Roberts saapuu lentokentälle.

Julia Roberts elokuvafestivaalien avajaisissa.

Julia Roberts sanoo, että San Sebastián on hurmaavin kaupunki, jossa hän on koskaan vieraillut.

Se voi olla totta. Espanjan koilliskulmassa sijaitsevassa 180 000 asukkaan baskikaupungissa kaikki on hämmentävän nättiä. Kaupunki on rakennettu Biskajanlahden suojaiseen poukamaan, vehreiden kukkuloiden keskelle, ja rantaviiva on lähes kokonaan auringonpalvojien ja uimareiden käytössä. Kolmesta hiekkarannasta kuuluisin, La Concha, on kaupungin sydän. Itse asiassa eurooppalaisten rantalomailu sai alkunsa juuri täällä, niin baskit ainakin väittävät. San Sebastiánin rannoille matkustettiin ulkomailta jo 1800-luvulla. Kaukaisimmat tulijat olivat venäläisiä aristokraatteja, ja kaupunki on yhä jetsetin suosiossa. La Conchan itäpäädystä löytyy niin kasino, jahtisatama kuin purjehdusklubin yksityisravintolakin.

Tämän lähemmäs Saint-Tropezia ei tunnelma Espanjan rajojen sisäpuolella muutu. Julia Roberts voisi olla kaupungissa ilman elokuvafestivaalejakin.

Rannalla kulkiessa ei tiedä, minne silmänsä suuntaisi. Meri on aina meri, mutta rantabulevardia reunustava talorivistö vaatii osansa huomiosta. Kilometritolkulla kulmatorneja, ornamentteja, takorautaisia parvekkeita, pylväikköjä ja veistoksia.

Arkkitehtuuri onkin toinen syy San Sebastiánin hurmaavuudelle. On makuasia, viehättyykö enemmän uusklassisesta tyylistä, jugendista vai kenties gotiikasta – täältä löytyy kaikkea. Uusia ja rumia taloja on hämmästyttävän vähän. Pelkästään lyhtypylväitä voisi ihastella kokonaisen päivän.

San Sebastiánissa on helppo leikkiä vanhan maailman aristokraattia. Hankitaan hattu Leclercqin hattukaupasta Narrica-kadulta, istahdetaan suihkulähteen reunalle tai tehdään kävelyretki Urgull-kukkulan ympäri. Ja jos niveliä kolottaa, lähdetään ottamaan hoitoja La Perlan thalassoterapeuttiseen kylpylään.

Paikallisetkin tuntuvat elävän jonkinlaisessa aikakuplassa. Kenelläkään ei ole kiire minnekään. Kadunkulmissa seisoskelee pukumiehiä, jotka ovat pysähtyvät varttitunniksi vaihtamaan kuulumisiaan. La Concha -rannalla vanhemmat leidit makaavat tuntitolkulla aurinkotuoleissaan suut raollaan ja mustat lasit silmillään.

Tunnelma sähköistyy vasta pimeän laskeuduttua. On jokailtaisen pintxo-kierroksen aika. Pintxot ovat baskien vastine espanjalaisten tapaksille, mutta ne ovat paljon koristeellisempia ja mielikuvituksellisempia, yleensä myös maukkaampia.

Miltä kuulostaisi vaikkapa pekonisiivuun kääritty jättikatkarapu kotitekoisen majoneesin kanssa? Tai portviinikastikkeella höystetty ankanlihamousse?

San Sebastiánin vanhankaupungin, parte viejan, kujilta löytää kymmenittäin pieniä kuppiloita, joiden baaritiskit notkuvat pintxo-tarjottimia. Tarjottimilta voi napsia haluamansa herkkupalat omin sormin.

Tapana on syödä yksi tai kaksi pintxoa baaritiskin ääressä ja jatkaa sitten seuraavaan paikkaan. Paikalliset eivät yleensä täytä vatsaansa pintxoista, ne ovat pikemminkin alkupaloja ennen pitkää illallista, mutta kukaan ei kiellä turistia tekemästä niin. Eihän tällaiseen aikuisten karkkikauppaan joka päivä pääse.

Baskimaassa ruoka on suorastaan pyhä asia. Vanhan sanonnan mukaan jokainen baski kysyy itseltään joka päivä kolme kysymystä: Mistä me tulemme? Keitä me olemme? Missä syömme tänä iltana päivällistä?

Ja oikeastaan kaksi ensimmäistä kysymystä ovat turhia, sillä vielä vanhempi baskien sananlasku opettaa, että »kanaliemi on suotavampaa kuin filosofointi».

Pienimmässäkin baskikylässä toimii vähintään yksi txoko, gastronominen seura, jonne kylän miehet kokoontuvat iltaisin kokkaamaan. Useimpiin txokoihin on naisilta on pääsy kielletty. Selitys: naisten läsnäolo keittiössä häiritsisi miesten keskittymistä olennaiseen. . .

Kaikki baskien perinteiset ruokalajit – kuten turska tomaattikastikkeessa tai se kanaliemi – ovat kelpo tavaraa, mutta todelliseen maailmanmaineeseen baskien gastronomia on noussut la nueva cocina vascan, uuden baskikeittiön, ansiosta.

Suuntaus syntyi 1970-luvulla, kun nuoret keittiömestarit keksivät yhdistää perinteisiin raaka-aineisiin kaikenlaista uutta ja jännää. Vaikutteita otettiin rajan takaa Ranskasta, ja annokset koottiin näyttävästi.

San Sebastiánia pidetään baskikulinarismin keskuksena, eikä syyttä. Kaupungissa on neliömetriä kohden enemmän Michelin-tähdillä palkittuja ravintoloita kuin missään muualla maailmassa.

Aristokraattisen pinnan alta löytyy toisenlainen San Sebastián. Seinäkyltti Aldamar-kadun savuisessa kuppilassa julistaa: »Turistit, muistakaa! Ette ole Espanjassa ettekä Ranskassa, olette Euskal Herriassa, itsenäisessä baskivaltiossa».

Teksti on kirjoitettu englanniksi, kaikki muu hinnastoa myöten onkin euskaralla, ikivanhalla baskikielellä, jonka alkuperä on kielitieteilijöille yhä tuntematon.

Asiakkaat tilaavat juomansa euskaralla. Tällaisisssa nationalistibaareissa ei aina välttämättä suostuta ymmärtämään espanjaa. Seinällä on Palestiinan lippu ja valokuvia espanjalaisissa vankiloissa pitkiä tuomioitaan istuvista baskiseparatisteista.

Toisin kuin turisteille väitetään, Baskimaa ei tietenkään ole itsenäinen valtio, mutta sellaista täällä on haviteltu jo vuosikymmenten ajan, myös terrori-iskuin. ETA-järjestön iskuissa on kuollut vuoden 1968 jälkeen lähes tuhat ihmistä.

Baskit tarttuivat aseisiin kenraali Francon diktatuurikaudella (1939–75), jolloin esimerkiksi euskaran puhuminen oli kiellettyä. Hassua kyllä, baskeja avoimesti vihannut Franco vietti itse kaikki kesälomansa San Sebastiánissa aina kuolemaansa saakka.

2000-luvulla ETA:n kannatus – ja aktiivisuus – on romahtanut. Suurin osa baskeista ei hyväksy murhaiskuja, ja nykyisin se uskalletaan sanoa jo ääneen. Espanjan lehdissä puhutaan jo ETA:n lakkauttamisesta.

Turistille Baskimaa on aina ollut turvallinen. Joissakin kaupungeissa nuoriso saattaa vielä harjoittaa öisin kale borrokaa, katutaisteluja, jossa hajotetaan espanjalaisten pankkien ikkunoita tai poltetaan autoja, mutta San Sebastiánin yössä törmää paljon todennäköisemmin kokovalkoisissa kulkevaan ylvääseen rouvaan, joka kantaa villakoiraa sylissään suojatien yli ja puhuu sille kuin ihmiselle.

San Sebastián ei ole suuri kaupunki. Kolmessa päivässä ehtii koluta kaikki vanhankaupungin kujat moneen kertaan ja syödä itsensä soikeaksi pintxoista.

On aika siirtyä Bilbaoon. Välimatka on vain 80 kilometriä, mutta tunnelma täysin erilainen.

Ignacio Gutierrez pyörittelee päätään kulttuurikeskus Alhóndigan aulassa. Ihmeteltävää piisaa: holvimaisen hallin 43 pylvästä on kaikki maalattu ja koristeltu eri tavoin. Lasisen lattian läpi hohkaa valkoista valoa, ja kun katsoo kattoon, näkee kattoterassin uima-altaassa pulikoivien ihmisten silhuetit. Yksi uimareista vilkuttaa altaan lasipohjan läpi.

»Uskomatonta», Gutierrez huokaa. »Bilbao on muuttunut niin paljon, että en tunnista sitä samaksi kaupungiksi.»

Bilbaossa kasvanut Gutierrez on käymässä vanhassa kotikaupungissa ensimmäistä kertaa 30 vuoteen. Kun hänen perheensä muutti isän työn perässä Valenciaan, Bilbao oli saastunut ja taantuva teollisuuskaupunki, jossa lähes joka kolmas asukas oli työttömänä. Kaupunkikuvaa hallitsivat tehtaiden ruostuneet piiput ja jokirannan varastoalueet.

Kahden viime vuosikymmenen aikana Bilbao on luonut nahkansa. Kaupunkiin on rakennettu käsittämätön määrä futuristisia rakennuksia, ja hylätyt teollisuusalueet on otettu uusiokäyttöön.

Viime toukokuussa avattu Alhóndiga on tästä tuorein esimerkki. Kokonaisen korttelin kokoinen tehdasrakennus oli tyhjillään vuodesta 1977. Sitä ennen täällä varastoitiin viiniä ja oliiviöljyä. Nyt viisikerroksisessa kompleksissa on muun muassa kirjasto, elokuvateattereita, näyttelytiloja, teatteri ja ravintoloita.

Kynnys astua sisään on tehty mahdollisimman matalaksi. Ovet ovat kirjaimellisesti avoimet, sillä niitä ei ole, vain kaarevat aukot tiiliseinässä. Kulttuurikeskus levittäytyy myös kadulle: pääsisäänkäynnille kuljetaan pienen puiston poikki, joka on rakennettu entiseen liikenneympyrään.

Liikenneympyrän muuttaminen puistoksi on tyypillistä uutta Bilbaota. Ratkaisut ovat luovia, välillä jopa hullunrohkeita, mutta resepti on toiminut. Bilbaon väkiluku ja talous ovat kääntyneet nousuun, ja siitä on tullut trendikäs kulttuurikaupunki, jonka ihmeitä ulkomaiset arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat tulevat laumoittain ihastelemaan.

Turistejakin Bilbaossa käy nykyisin jo enemmän kuin San Sebastiánissa.

Bilbaon kuuluisin rakennus, Guggenheimin taidemuseo, on rakennettu entisen telakan päälle.

Kaikki alkoi Guggenheimista. 

Vuonna 1997 Nervión-joen rantaan noussut modernin taiteen museo on Baskimaan ylivoimaisesti suosituin turistinähtävyys – miljoona kävijää vuodessa –, ja sen arvioidaan tuovan kaupunkiin joka vuosi satoja miljoonia euroja.

Kaupunkitutkijat puhuvatkin Guggenheim-efektistä: yksi ainoa rakennus voi mullistaa kokonaisen kaupungin kehityksen.

Guggenheimiin ei kannata sännätä suorinta reittiä. Paljon antoisampaa on kiertää pari kilometriä Nervión-joen mutkittelevaa rantabulevardia pitkin.

Vielä 1980-luvulla Nerviónia haukuttiin »merenkulkuun sopivaksi viemäriksi». Se haisi. Rannat olivat täynnä teollisuushalleja ja konttivarastoja, ja Guggenheim-museon paikalla oli telakka. Rekat jyräsivät rantakatua.

Nyt kaikki on laitettu uuteen uskoon. Jokirannasta on lohkaistu jalankulkijoille ja pyöräilijöille viidenkymmenen metrin levyinen siivu. Vastaan tulee hölkkääjiä, rullaluistelijoita, skeittareita, koiran taluttajia ja pyörätuoleissa ulkoilutettavia vanhuksia. Jossain soi saksofoni. Lapset potkivat nurmikolla jalkapalloa, vieressä muslimimies rukoilee kohti Mekkaa.

Kukkatorin myyjät ovat siirtäneet tuolinsa aurinkoon. Vaan eipäs: penkit onkin pultattu maahan. Ja niitä on paljon lisää, sikin sokin pitkin rantabulevardia, ja kaikki hieman erilaisissa muodostelmissa.

Hauskaa ja kekseliästä. Miksi penkkien pitäisi aina olla preussilaisissa rivistöissä?

Pikkuhiljaa Guggenheim liukuu näkyviin vastarannalla. Sen teräksinen pinta kiiltelee auringonvalossa – rakennus on suunniteltu niin, että valo heijastuu eri tavoin vuorokaudenajasta riippuen.

Guggenheim on siitä hassu museo, että se on huomattavasti kuuluisampi arkkitehtuuristaan kuin teoksistaan. Frank O. Gehryn suunnitteleman rakennuksen kurvien symboliikkaa on arvuuteltu pitkään ja hartaasti. Onko se kala? Aalto? Pilvi?

Onpa joku nähnyt Guggenheimissa Marilyn Monroenkin muodot.

Jos haluaa tehdä oman arvionsa, kannattaa kävellä vastarannalla vielä puolisen kilometriä, Deuston sillalle saakka. Siten rakennuksen näkee mahdollisimman monesta vinkkelistä.

Pääsisäänkäynnin edessä istuu jättimäinen koiranpentu, joka on tehty pelkistä kukista. Taiteilija Jeff Koons suunnitteli teoksen museon avajaisia varten, mutta kaupunkilaiset tykästyivät hauveliin niin, että se sai jäädä paikoilleen.

Museokierroksen jälkeen on hyvä jatkaa kävelyä jokirannassa. Pian vastaan tulee toinen eriskummallinen uudisrakennus, Euskaldunan palatsi. Yksi seinä on lasia, toinen näyttää laivan ruostuneelta keulaportilta, mikä sopii hyvin alueen telakkahistoriaan.

Pihalla on Salvador Dalín veistostaidetta ja sisällä koko Euroopan suurin esiintymislava, jossa voi kuulla oopperaa ja Bilbaon sinfoniaorkesteria.

Jos San Sebastián tuntui aikahypyltä sadan vuoden takaiseen Eurooppaan, ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen belle époquen aikakauteen, niin kävelykierros Bilbaossa on kurkistus tulevaisuuteen.

Kas, virastotalokin voi olla vino ja läpinäkyvä.

Nerviónin ylittäviä siltoja on rakennettu viime vuosina niin paljon, että turistikartat eivät meinaa pysyä perässä. Hauskin on kaareva Euskaldunan silta. Kaukaa katsottuna se näyttää kehätien rampilta, mutta lähempää paljastuu yllätyksiä: vain puolet sillasta on autoteitä, toinen puoli on varattu jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Välissä on äänieristetty seinä.

Jalankulkijoiden puoli on myös katettu sateen varalta, ja sillan alta löytyy koripallokenttiä ja rullaluistelukaukalo. Ja tietysti langaton verkko tietokoneille.

Uudistusinto näkyy myös Bilbaon vanhassakaupungissa, casco viejossa. Keskiaikaisten talojen puiset parvekkeet on maalattu alkuperäisin värein, ja ETA-graffitit on hinkattu pois seinistä. On häikäisevän siistiä. Mukulakivikadut pestään joka yö, ja viimeiset baarikierrokselta palaavat joutuvat väistelemään vesisuihkuja.

Casco viejo on idyllisin osa Bilbaota, mutta meidän on aika matkustaa keskustan ulkopuolelle. Sieltä näet löytyy selitys paitsi Bilbaon mullistukselle, myös San Sebastiánin takorautaisille parvekkeille ja koko Baskimaan vauraudelle.

Bilbaon esikaupunkeihin pääsee metrolla, joka sekin on osa kaupungin uutta ilmettä. Asemien putkilomaiset sisäänkäynnit muistuttavat taideteoksia, eikä ihme: niiden suunnittelusta vastasi Norman Foster, yksi maailman kuuluisimmista nykyarkkitehdeista.

Hypätään pois Areetan pysäkillä. Täältä pääsee Nervión-joen yli komealla vehkeellä. Vuonna 1893 valmistunut Puente Colgante on maailman vanhin niin kutsuttu kuljetussilta: autot ja ihmiset siirtyvät 160 metrin matkan veden yli vaunussa, joka roikkuu korkeuksista teräsvaijerien varassa. Jalankulkija voi halutessaan myös nousta sillan päälle ihastelemaan maisemia 50 metrin korkeudesta.

Puente Colgante oli oman aikakautensa Guggenheim. Sillan valmistumisen aikaan Bilbao eli ensimmäistä kukoistuskauttaan. Teollistuva Eurooppa tarvitsi rautaa, terästä ja valtamerilaivoja, ja Bilbao puski markkinoille kaikkia kolmea.

Sata vuotta sitten kaupungissa tuotettiin viidesosa maailman teräksestä. Lähistöllä toimi yli 200 kaivosta. Bilbao imi siirtotyöläisiä kaikkialta Espanjasta. He asettuivat asumaan Nervión-joen vasemman rannan työläislähiöihin: Portugaleteen, Barakaldoon, Sestaoon.

Oikea ranta jäi herroille. Sinne kohosi huvilakaupunginosia.

Kriisi koitti 1980-luvun alussa. Kaivos toisensa jälkeen suljettiin. Terästehtaat ajautuivat konkurssiin, samoin telakat – laivoja oli halvempi rakentaa Aasiassa.

Bilbaon nuorisotyöttömyys kipusi yli 60 prosentin, eikä tilanne vieläkään ole ruusuinen: vasemman rannan asukkaista liki puolet elää alle 900 euron kuukausituloilla.

Mutta ihme kyllä, köyhyys ei juuri näy. Syyskuisena sunnuntai-iltana Portugaleten kadut ja kujat ovat täynnä elämää. Rantabulevardilla on käynnissä tanssit. Orkesteri veivaa cha cha cha’ta. Tuntia myöhemmin törmäämme metroaseman edessä sirkusesitykseen.

Pieniä kuppiloita Portugaletessa on lähes yhtä tiheään kuin Bilbaon keskustassa. Täälläkin mutustetaan pintxoja, pelkästä perunasta ja sipulista tehtyä kutsutaan proletaarin pintxoksi.

Vitosella saisi kolmen ruokalajin lounaan, viinilasista laskutetaan 50 senttiä.

Hmm, ehkä sillä 900 eurolla voi täällä elääkin. . .

Rappion merkit löytyvät naapurilähiöstä Sestaosta. Sinne on jätetty pystyyn hylätty masuuni, jonka ruosteinen tornihäkkyrä nousee kymmenien metrien korkeuteen. Samanlaisia torneja ja piippuja oli ennen koko vasen ranta pullollaan.

Tämä oli Altos Hornos de Vizcayan valtakuntaa. Terästehdas oli Espanjan suurin yhtiö.

Läheiseltä Txabarri-kadulta löytyy koulu, jonka Altos Hornos rakensi työläistensä lapsille. Sekin on tyhjillään. Ikkunoista puuttuvat lasit.

Vastapäisen kerrostalon kivijalassa on joskus toiminut kirjakauppa, mutta nyt jäljellä on pelkkä haalistunut mainoskyltti.

Viereisen talon ulko-ovi on auki. Sisällä aukeaa lohduton näkymä. Txabarri-kadun talot rakennettiin sata vuotta sitten Altos Hornosin työläisten asunnoiksi, ja ainakaan tässä rapussa ei ole sen koommin remonttia tehty.

Puiset portaat ovat romahtaa askeleiden painosta, ja kaide pysyy pystyssä vain hätäisten naruviritysten ansiosta. Ainoa valonlähde on hehkulamppu, joka roikkuu katonrajasta rautalangan varassa.

Neljännessä kerroksessa on yksi ovi raollaan. Eteisessä näkyy kenkiä ja lastenrattaat. Joku täällä yhä asuu!

Julia Roberts ei suostuisi astumaan jalallaankaan tähän pimeään ja haisevaan rappukäytävään. San Sebastiánin filmifestivaalien juhlagaalassa Hollywood-tähti kieltäytyi nousemasta estradille portaita pitkin, hänelle piti olla hissi.

Mutta eräs toinen filmitähti olisi ollut täällä elementissään. Rappukäytävä näyttää juuri siltä, että kohta jostain ovesta kurkistaa Charles Chaplinin knallipäinen kulkurihahmo. Poliisi on kintereillä, ja oven takana asuu orpolapsi tai köyhä leski.

Tai ehkä Chaplin sittenkin filmaisi Bilbaossa toisenlaisen elokuvan, uuden version Nykyajasta. Sillä bilbaolaisten uudistusvimman tuntien tämäkin alue tulee muuttumaan.

Ja kuinka ollakaan, aivan slummitalon nurkalta löytyvät lähes sata metriä pitkät liukuportaat, joita pitkin ihmiset voivat nousta jyrkän rinteen jokirannasta metroasemalle. Samanlaisia portaita näkee Hongkongissa. Eurooppalaisten teollisuuskaupunkien kurjimmissa lähiöissä niihin törmää harvemmin.

Mutta Bilbao onkin hieman muuta Eurooppaa edellä.