INDONESIA. Bukit Lawangin kylä Pohjois-Sumatralla on erinomainen paikka tarkkailla orankeja niiden luonnollisessa elinympäristössä. Vuosia vankeudessa eläneiden punaturkkien opettaminen viidakon tavoille ei käy helposti, vaikka Bohorokin kuntouttamiskeskuksessa kiipeillään puissa pariisilaisen trapetsikoulun oppien mukaisesti.

RAUHALLINEN ILTAPÄIVÄ Jungle Inn -majatalon baarissa katkeaa yllättäen, kun tyhjästä ilmestyy karvainen käsi hamuilemaan olutpulloani. Ampaisen pystyyn ja nappaan pullon turvaan.
Baaritiskille kiivennyt punaturkkinen oranki löytää nopeasti muuta tekemistä – se alkaa juoda chiliketsuppia suoraan pullon suusta. Baarimikko riistää ketsupin otuksen näpeistä, mutta koska käsiä löytyy kolme lisää, uusi pullo ilmestyy sen huulille.
Asiakkaat räpsivät nauraen kuvia hassusta ihmisapinasta. Oma hymyni hyytyy, kun oranki kiipeää katolle kohti hotellihuoneen parveketta. Säntään salamana yläkertaan ja tumpeloin avaimen kanssa. Päästessäni huoneeseen oranki istuu jo parvekkeen ovella mittailemassa katseellaan sängyllä lojuvia kameroita. Pamautan oven sen nenän edestä kiinni. Riistanvartija saapuu paikalle muutamassa minuutissa ja taluttaa orangin takaisin kapean joen toisella puolelle, Gunung Leuserin kansallispuistoon.

VIISIKYMPIINEN LUCY WISDOM pitää hauskalta kuulostavaa välikohtausta surullisena. Kohtaan englantilaisen vapaaehtoistyöntekijän pari päivää myöhemmin Bohorokin orankien kuntouttamiskeskuksessa. Orangit ovat Bohorokissa oppiakseen elämään vapaina luonnossa. Baarissa mekkaloineen 11-vuotiaan orankitytön, Sasan, käytös ei ole toivotunlaista.
»Sasaa voisi verrata oppimishäiriöiseen pikkulapseen», Lucy kertoo. »Se on kokenut kovia ollessaan laittomana lemmikkinä yksityiskodissa. Sasa tuotiin tänne nelivuotiaana, puettuna vaatteisiin ja kynnet lakattuina. Se oli tottunut käyttämään kenkiä eikä millään meinannut oppia kulkemaan paljain jaloin.»
Villeinä elävät orangit eivät käytännössä kävele ollenkaan. »Orang utan», vapaasti suomennettuna »metsien mies», on maailman suurin puissa elävä ihmisapina. Hedelmiä, nuoria lehtiä ja hyönteisiä syövät punaturkit viettävät käytännössä koko elämänsä puissa. Nukkumista varten ne rakentavat oksista pesän puuhun joka ilta.
Metsien hakkuut, viidakon kulottaminen viljelysmaaksi ja teiden rakentaminen sademetsiin kaventavat jatkuvasti orankien elintilaa. Acehin ja Pohjois-Sumatran maakuntien rajalla sijaitseva Gunung Leuserin kansallispuisto on niiden viimeisimpiä turvapaikkoja.
Sumatran oranki (pongo abelii) ja Borneon oranki (pongo pygmaeus) määriteltiin erillisiksi lajeiksi vuonna 2000. Borneolla elää uhanalaisia ihmisapinoita 55 000 yksilöä, Sumatran erittäin uhanalaisia orankeja on jäljellä enää 7 500. Kanta on vain kymmenesosa vuosisadan takaisesta, ja pessimistisimpien arvioiden mukaan Sumatran orangit saattavat kuolla sukupuuttoon kymmenen vuoden sisällä.
Ihmismäinen oranki on valitettavan suosittu laiton lemmikki, ja niitä käytetään turistipyydysten syötteinä: esimerkiksi Thaimaassa kymmeniä orankeja on opetettu potkunyrkkeilemään turistien huvitukseksi.

BALILLA ASUVA LUCY WISDOM vieraili Bukit Lawangin kylän liepeillä sijaitsevassa orankien kuntoutuskeskuksessa ensimmäisen kerran vuonna 1994 ja menetti sydämensä ihmisapinoille. Hän perusti vuonna 1997 Sumatran Orangutan Societyn (SOS) pitämään ääntä punaturkkien puolesta.
»Olen todella ylpeä siitä, että 95 prosenttia projektissa työskentelevistä on indonesialaisia vapaaehtoisia», Lucy hymyilee. »Muutoksen on tultava paikallisilta, nämähän ovat heidän metsiään. Orangutan Van, järjestömme koulutusauto, kiertää Pohjois-Sumatran ja Acehin kouluja kertomassa lapsille orangeista ja sademetsien suojelun tärkeydestä.»
Vuosituhannen vaihteessa Indonesiassa astui voimaan laki, joka kieltää vankeudessa eläneiden orankien vapauttamisen alueelle, jossa elää villi populaatio. Bohorokissa kuntoutus muuttui ekoturismiksi.
»Vuodesta 2001 lähtien yli sata uutta tulokasta on hoidettu uudessa keskuksessa Berestagissa. Se ei ole yleisölle avoin, joten kuntoutus toimii paremmin kuin täällä Bohorokissa», Lucy selittää. »Eläimet vapautetaan metsiin, joissa ei ole ollut villejä orankeja pitkiin aikoihin.»
Lucy vierailee Bukit Lawangissa vuosittain, muutaman viikon jaksoissa. »Parhaita ovat olleet ne hetket, kun olen nähnyt säikkyjen tulokkaiden kiipeävän ensimmäisen kerran puuhun ja syövän ensimmäiset lehtensä. Luulen, että omien lasten kasvun seuraaminen tuntuisi samalta.»
Lucy auttaa vankeudessa kasvaneita orankeja oppimaan viidakon tavoille kaikin keinoin. »Opiskelin nuorena pariisilaisessa trapetsikoulussa. Siitä on ollut hyötyä opettaessani orankeja kiipeämään puissa. Olen myös syönyt lähestulkoon kaikkea, mitä orangitkin syövät, kun olen kannustanut niitä etsimään ruokaa sademetsästä.»
Lucyllä on ollut tapana pitää vierailijoille palopuheita siitä, miten kansallispuiston alueella tulee käyttäytyä, miksei orankeihin saa koskea ja miksi roskaaminen voi olla niille hengenvaarallista. »Vielä muutama vuosi sitten täällä vieraili viikonloppuisin satoja, ellei tuhansia, ihmisiä. Suurin osa tuli luonnon helmaan viettämään piknikkiä, ja puolivillit orangit olivat sivuosassa. Oli kuvottavaa nähdä, kuinka turistit tarjosivat orangeille tupakkaa ja juottivat niille viskiä.»
Viimeinen pisara oli suuri hotelli, joka rakennettiin joen rannalle – kansallispuiston sisälle – 1990-luvun lopussa. Rakennuksesta on jäljellä enää rapistunut runko. »Hotellin tuhonnut tulva on parasta, mitä orangeille on tapahtunut kymmeneen vuoteen. Nyt täällä ei ole niin paljoa turisteja kuin ennen, joten orangit saavat oppia rauhassa. Kyläläisille tulva tietenkin oli suuri tragedia», Lucy kertoo.

MARRASKUISENA YÖNÄ vuonna 2003 valtava maanvyörymä joen yläjuoksulla aiheutti tsunamin kaltaisen tulvan, joka nosti Bohorok-joen vettä kuusi metriä. Ajelehtivat puunrungot pyyhkäisivät mennessään taloja asukkaineen.
»300 ihmistä kuoli», viidakko-opas Daniel Danta, 34, huokaa. »Vesi kuljetti minua ja lapsiani satoja metrejä. Koko taloni katosi, ja menetin suurimman osan omaisuudestani.»
Tulvasta on syytetty laittomia hakkuita, jotka ovat aiheuttaneet maaperän eroosiota. Tulva rampautti Bukit Lawangin kukoistavan turismin, mutta viidakko ei ole muuttunut.
Jyrkkää mäkeä luikerteleva polku on liukas lehdistä ja mudasta. Edelläni ponnisteleva Daniel pysähtyy säännöllisin väliajoin, laittaa kämmenen suunsa eteen ja päästelee äänekkäitä moiskauksia. Hän kutsuu gibboneita, joita ei kuitenkaan tällä kertaa näy. Kymmenisen vuotta viidakossa opastanut Daniel kertoo, että parhaiten eläimiä näkee usean päivän mittaisilla vaelluksilla. Hän on nähnyt gibboneita, peuroja, käärmeitä ja bongannut kerran norsunkin kaukaisella juomapaikalla. Hänen riistanvartijana toimineen isoisänsä nuoruudessa tiikereiden salametsästys oli ongelma, mutta nykyään kissapedot ovat niin harvinaisia, että vain yksi Danielin ystävä on nähnyt tiikerin.
Lähestyessämme leveämpää polkua huomaamme puun latvan heiluvan. Oranki, vihdoin! Hiivimme lähemmäs ja törmäämme toiseen oppaaseen asiakkaineen. Mies on juuri ojentamassa banaaneja emolle, joka roikkuu poikasensa kanssa polunvarren puussa. Meidät huomatessaan miehen kasvoille nousee syyllinen ilme.
Syytä onkin, sillä orankien ruokkiminen kansallispuistossa on kiellettyä. Eläinten ei haluta tottuvan siihen, että ihmisiltä saa milloin tahansa herkkupaloja. Daniel vaihtaa oppaan kanssa sanasen ennen kuin jatkamme matkaa.
»Hän kertoi pitävänsä banaaneja mukana Minan varalle, mutta tuo oranki ei ollut Mina. Minäkin pelkään sitä. Mina puri minua kahdesti vuosia sitten, kun yritin saada takaisin kameraa, jonka se oli kähveltänyt turistilta.»
29-vuotias naarasoranki Mina on kouluesimerkki siitä, mitä puolivillien luontokappaleiden vastuuttomasta ruokkimisesta voi seurata. Se on oppinut saavansa syötävää kaikilta ihmisiltä, ja jos ruokaa ei tipu, se alkaa penkoa reppuja oman käden oikeudella. Orangit ovat voimakkaita, ja Mina on ottanut tavakseen purra sen ryöstelyä estäviä oppaita. Sillä on jo yli 50 puremaa tilillään, tuorein edelliseltä viikolta.

SEURAAVANA AAMUNA tummakasvoinen oranki seisoo keskellä ruokintalavalle vievää polkua ja tuijottaa minua jäätävästi. Lasken katseeni osoittaakseni, etten ole aggressiivinen. Kun oranki tallustaa luokseni, puristan kameraani tiukasti. Onneksi kokenut riistanvartija John saapuu paikalle ja paimentaa orangin kohti ruokintapaikkaa.
»Tapasit näköjään Minan», hän toteaa kävellessään ohitseni.
Riistanvartijat ruokkivat orankeja kahdesti päivässä. Ruokintapaikka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä kansallispuiston rajana toimivasta joesta. Tarjolla on vain banaaneja ja maitoa, sillä yksitoikkoisen ruokavalion toivotaan kannustavan eläimiä etsimään itse ruokansa viidakosta. Suunnitelma vaikuttaa toimivan, sillä ruokinta-aikaan paikalle ilmestyy vain muutama lähialueen yli kahdestakymmenestä puolivillistä orangista.
Puolen tunnin ruokintasession jälkeen vierailijat ohjataan takaisin joen toiselle puolelle. Lähdemme Johnin kanssa seuraamaan Minaa, kunnes huomaamme naaraan nimeltä Jeki loikoilemassa oksalla kymmenen metrin korkeudessa. Vieressä vain reilun vuoden ikäinen Darma opettelee kiipeilemään. Poika roikkuu ohuissa köynnöksissä kuin takiainen, ja emo joutuu silloin tällöin ojentamaan auttavan kätensä. Näytös on niin ainutlaatuinen, etten edes huomaa ympärilläni inisevää verenhimoista hyttysparvea. Orangit siirtyvät pikku hiljaa meitä kohti ja ovat lopulta niin lähellä, että pystyn haistamaan ne.
Innostun kuvaamaan lähietäisyydeltä, ja Darma tarraa kameraani. Siirtyessäni taaksepäin John varoittaa minua. Hyppään polulta juuri lorinan alkaessa. Juni, Minan poikanen, on hiippaillut yläpuolelleni tekemään tarpeitaan. Mietin hampaitani kiristellen, ettei omena ole pudonnut kauas puusta.
Iltapäivällä, trooppisen rankkasateen piiskatessa viidakkoa, kitaran ääni kaikuu Jungle Innin baarista. Indonesialainen protestilaulu kertoo sademetsää tuhoavista puskutraktoreista. Niitä ei Gunung Leuserissa ole vielä näkynyt, mutta Sumatran orankien kotimetsiä tuhoavien metsäpalojen savut sankkenevat vuosi vuodelta. •

SUKULAISVIERAILULLA
Bukit Lawangin kylä sijaitsee Gunung Leuserin jättimäisen kansallispuiston laidalla Sumatran saarella. Kylään matkustetaan kolmisen tuntia bussilla Medanin miljoonakaupungista. Medaniin pääsee lentämällä Jakartasta, Singaporesta ja Kuala Lumpurista ja laivalla Penangista. Bukit Lawang on toipumassa tulvan tuhoista, ja ekoturismi tulee tarpeeseen.
Joen varressa on useita edullisia majataloja ja ravintoloita, joista suosituin ja suositeltavin on persoonallisesti rakennettu Jungle Inn aivan orankien ruokintapaikan kupeessa. Paikan ilmapiiri korvaa yksinkertaiset puitteet. Jungle Inn on kohtauspaikka, jonne jokainen Sumatralle matkustava tuntuu päätyvän ennemmin tai myöhemmin. Huoneet ovat edullisia, ja jopa yläkerran romanttinen hääsviitti irtoaa viidellätoista eurolla.

TEKEMISTÄ JA NÄKEMISTÄ
Matkailijat menevät Bukit Lawangiin katsomaan orankeja. Niiden näkeminen lähietäisyydeltä on taattua, kiitos kaksi kertaa päivässä järjestettävän ruokinnan. Sademetsässä on myös muuta elämää, joten orankien katselun lisäksi kannattaa osallistua viidakkoretkille. Toiset tyytyvät päivän mittaisiin patikointeihin, jotkut lähtevät viikonkin mittaisille vaelluksille kansallispuiston halki. Pitkiltä vaelluksilta palataan takaisin kylään ajelehtimalla jokea alas täyteen pumpatuilla auton sisärenkailla.
Monet pistäytyvät Sumatran-matkallaan Toba-järvellä laiskottelemassa ja maisemia ihailemassa tai Pulau Wehin saarella, joka on yksi Indonesian kehutuimmista sukelluskohteista.

TURVALLISUUS
Indonesia on mainettaan turvallisempi matkailukohde, eikä matkailija koe siellä pienimuotoisia huijausyrityksiä pahempia ongelmia. Acehin tapahtumat (vuoden 2004 tsunami ja vuonna 2005 loppunut sisällissota) eivät ole vaikuttaneet Bukit Lawangiin.

EKOTEKO
Houkutuksesta huolimatta orankeihin ei saa koskea – ihmiselle vaaraton pöpö voi olla ihmisapinalle kohtalokas. Jotkut viidakko-oppaat ruokkivat orankeja, koska he haluavat miellyttää asiakkaitaan. Kerro jo etukäteen olevasi tyytyväinen, mikäli orankeihin ei kosketa tai niitä ruokita. Lisätietoa orangeista: www.orangutans-sos.org