KATSELEN PALJAITA VARPAITANI, joita lilluttelen vedenpinnan yläpuolella ja mietin, ettei olo voisi olla täydellisempi. Olen maailman parhaassa kylvyssä.
Ei ole liian kuuma eikä kylmä. Makailen kahden puron kohtauspisteessä. Toisesta virtaa maan sisuksista tulikuumaa vettä ja toisesta jäätävän kylmää jäätiköiltä. Kylpy on samaan aikaan sekä rentouttavan kuuma että virkistävän viileä. Virtaukset vaihtelevat, ja kuumat sekä kylmät henkäykset osuvat vuoroin eri puolille kehoa niin, ettei olo muutu hetkeksikään tukalaksi. Tässä sopisi istua maailman tappiin asti.
On reilusti yli puolenyön, ja olen lillunut vedessä jo ties kuinka monta tuntia. Ajantajuni on kadonnut. Auringolla ei ole aikomustakaan laskea keskikesällä Islannissa.
Luonnonammetta ympäröi niin absurdi maisema, että voin vain virnuilla onnellisena. Yhdellä sivulla on vihreä suoniitty, joka höyryää kuumien lähteiden vedestä. Toisella on musta, röpelöinen laavavalli ja kolmannella punamustia sorakumpuja. Neljättä ilmansuuntaa hallitsevat okranväriset vuoret, joiden jääkentät muistuttavat jättimäisiä kalliomaalauksia. Tällaista voisi kuvitella olevan Marsissa.
Vaaleanruskealla sorakentällä, leirintäalueella, seisoo erivärisiä kupolitelttoja kuin siirtokuntana vieraalla planeetalla.
Paikan nimi on Landmannalaugar. Se sijaitsee Islannin-matkani päätepisteessä, saaren sisäosissa Myrdalsjökull- ja Vatnajökull-jäätiköiden välissä, Hekla-tulivuoren kupeessa.
Lilluessani ajatukseni palaavat juuri taittamallemme taipaleelle, kun ajoimme nelivetoisella ruosteenpunaisella Lada Nivalla saaren ympäri etsimässä täydellistä maisemaa. Aloitimme lähtemällä Reykjavikista pohjoiseen, islantilaisten saagojen ydinmaille.

JOSSAIN NÄILLÄ MAIN syntyi vuonna 910 Egill Skallagrímsson, Kalju-Grímrin poika, tuittupäinen ruma runoniekka, joka kukisti kerran taistelussa yksin 20 vastustajaa.
Aallot hiipivät hiljaa sihisten vuonon rantaan. Vastapäätä kohoavat harmaanmustat rapautuneet vuoret, joiden yllä on kesäkuun lopullakin lumipeitteen harsoja.
Tällä vuonolla Egill pelasi 12-vuotiaana ystäviensä ja isänsä kanssa jäällä pallopeliä, joka muistutti kenties nykyistä jääkiekkoa. Kesken pelin häviöllä ollut isä muuttui raivopääksi, nappasi Egillin parasta ystävää vyötäröltä ja paiskasi kuoliaaksi jäähän.
Kun Kalju-Grímri kääntyi omaa poikaansa vastaan, apuun riensi piika, jota isä lähti jahtaamaan. Piika pinkoi pakoon, juoksi pitkin rantaa ja hyppäsi avoveteen. Kalju-Grímri nappasi maasta raskaan kiven ja heitti sillä naista niskaan. Piika hukkui näihin samoihin aaltoihin Settlement Centren ulkopuolella Borgarnesissa.
Tunnin parin ajomatkan päässä Reykjavikista sijaitseva museo kertoo, kuinka viikingit asuttivat saaren 800-luvun lopulla. Viikinkien veneet olivat aikansa huipputeknologiaa: nopeita ja keveitä veneitä, joilla saattoi purjehtia Norjasta Islantiin 72 tunnissa.
Museon toinen puoli kertoo Egillin tarinan. Egill on yksi saagojen merkittävimmistä hahmoista, antisankari, joka joutui jatkuvasti vaikeuksiin. Ensimmäisen miessurmansa hän suoritti kuusivuotiaana, iski kirveellä pilkkaajansa päähän. Äiti kehui poikaansa, että tässä oli aitoa viikinkiaineista.
Myöhemmällä iällään Egill matkusteli mantereelle ja takaisin, sekoili humalapäissään Norjan kuninkaan Erikin hovissa ja joutui vangituksi, mutta vapautettiin kaunista runoa vastaan. Egill menetti taisteluissa kaksi poikaansa, mutta eli itse vanhaksi ja kätki aarteensa, jota ei ole koskaan löydetty.
Huikeinta Islannin muinaistaruissa on se, että niiden hahmot ovat todellisia henkilöitä, saaren ensimmäisiä asukkaita, vaikka heidän seikkailunsa ovatkin saattaneet seuraavien sukupolvien suussa värittyä kuin kalajutut.
Pian museon jälkeen tien varressa on kyltti, jossa lukee »Borg». Painamme jarrut pohjaan. Hittolainen, sehän oli Egillin entisen kotitilan nimi! Monet paikat kantavat Islannissa edelleen alkuperäisiä nimiään.
Päätieltä kääntyvän polun päässä näkyy siisti pihamaa, omakotitalo, valkoinen kirkko ja sen kupeessa kivimuurin ympäröimä hautausmaa. Taustalla kohoavat komeat kalliot, joista maatila sai aikoinaan nimensäkin. Asuisiko siellä vielä Egillin perillinen suoraan alenevassa polvessa?

KÄÄNNYMME SNÆFELSNESSIN NIEMELLE, joka osoittaa kuin sormenkärki kohti Grönlantia. Jos täältä päättäisi purjehtia suoraan etelään, seuraavan kerran kohtaisi maata Etelämantereella. Ajatus pyörryttää.
Islanninhevosten ja lampaiden vehreä laidun vaihtuu harmaan jäkälän peittämään laavamaahan. Laava on jähmettynyt monin paikoin omituisiksi hahmoiksi. Niistä ovat syntyneet islantilaisten legendat maahisista ja luonnonhengistä.
Yhtäkkiä aution tasangon päässä ilmestyy näkyviin pyöreäkupuinen, lumihuippuinen vuori, kuin luonnon Globen-halli. Sen laki hehkuu taivaallisen valkoisena.
Snæfellsjökull-vuorta on pidetty maagisilla voimilla kyllästettynä, ja Jules Verne sijoitti sen kraatteriin sisäänkäynnin maan ytimeen kirjassaan Matka Maan keskipisteeseen.
Islantilainen nobelistikirjailija Halldór Laxness kirjoittaa vuoresta runollisesti kirjassaan Maan valo: »Siellä missä jäätikkö piirtyy taivasta vasten, lakkaa maa olemasta maallinen ja saa osansa taivaasta.»
Kuvaaja, joka on neljättä kertaa Islannissa, vain myhäilee: »Islannin asteikolla annan maisemalle arvosanan kahdeksan miinus.»
Islannissa oppii nopeasti, että kaikki aikaisempi, mitä on luullut tietäneensä luonnon kauneudesta, joutuu kyseenalaiseksi. Islannin maisemilla on täysin oma, ylivertainen mittapuunsa.
Leiriydymme Dritvikin laavarannalle, joka on musta kuin yö, ja kun seuraavana aamuna kaahaamme (sikäli kuin se Ladalla on mahdollista) Grundarfjördurista Bersekjahrauniin, maisemat vaihtuvat jokaisen mutkan takana. On lumipeitteisiä vuoria, auringossa kimaltavia vuonoja ja lampia, joihin pilvet peilaavat kasvojaan. On sateenkaarien koristamia vesiputouksia, röpelöistä laava-aavikkoa, uhkaavan harmaata jäkälää ja paratiisimaisen vihreää sammalta. Vuorten yli vyöryy usvaa.
Painan lisää kaasua. Tuntuu kuin kiitäisimme läpi jonkun alitajunnan.
Ja keskellä kauneinta maisemaa tiellä makaa kolme lammasta punaisessa lammikossa. Yhdeltä puuttuu pää, ja toisen suolet pursuavat asfaltille kuin laivaköydet. Täysikasvuisten välissä makaava karitsa näyttää koskemattomalta; henki on vain karannut siitä jälkiä jättämättä. Kauempana, turvassa, yksin jäänyt lammas määkii itkuvirttään.

SIINÄ SE SEISOO KAPEALLA kallionkielekkeellä, lunni. Sen pientä ja terhakkaa ruumista koristaa tuuhea, mustavalkea höyhenpeite. Suhteettoman suuresta päästä sojottaa valtava, värikäs nokka, joka leiskuu sinisenä, violettina, punaisena ja oranssina. Aivan kuin linnulla olisi koko ajan kasvoillaan venetsialainen karnevaalinaamari.
Katselemme toisiamme. Minä makaan pehmeällä nurmella ja kurkin jyrkänteen reunan yli, lunni kääntelee päätään ja tapittaa ylöspäin pikkuruiselta, juuri linnunmentävältä kallioparvekkeeltaan. Lunnin alla aukeaa 400 metriä pystysuoraa pudotusta.
Linnulla on oudot, kolmionmuotoiset silmät, surumieliset ja ihmettelevät. Annan sille nimen Lauri Lunni.
Olemme matkanneet autolautalla Stykkishólmurin satamasta Breithafjörthur-vuonon yli Westfjordsille, joka on Islannin köli ja pyrstö. Se tasapainottaa ja pitää saaren suunnassaan. Westfjords antaa Islannille sen muodon: ilman sitä saari olisi pyöreä pallo. Sen perimmäisiltä pyrstösulilta, pitkän ja polveilevan, jyrkänteiden reunaa seurailevan kärrytien päästä löytyy Islannin ja Euroopan läntisin reuna, näkö- ja kuuloaistit huumaava lintukallio Látrabjarg.
Lunnien naapureina asustaa kymmeniätuhansia lokkeja, riskilöitä ja ruokkeja. Látrabjargin on paikka, jollaisia näkee yleensä vain luontodokumenteissa. Kun yksi lintu alkaa kiljua, muut yhtyvät kuoroon. Mylvintä, kirkuminen ja hohotus kasvavat demonisiin mittoihin. On kuin itse kallio päästelisi pirullista naurua.
Seinämä tekee tiukan, melkein suljetun u:n
muotoisen mutkan, jonka muodostamassa hornankattilassa linnut kieppuvat ympyrää. Tuuli on se kauha, joka niitä hämmentää.
Lokkien lento muistuttaa mestarillista leikkiä. Ne pysyttelevät välillä ilmassa paikoillaan ja tasapainoilevat tuulenpuuskissa kuin lainelautailijat aalloilla. Mutta lunnien lento on vaivalloista. Ne ovat ilmojen Kierkegaardeja, jotka laittavat koko olemassaolonsa yhden hypyn varaan, kerta toisensa jälkeen.
Yskäisen, ja Lauri Lunni sinkoutuu taivaalle siivet päristen. Se räpyttää vimmatusti – ja pysyy ilmassa. Oranssit räpylät säihkyvät kuin perävalo, kun Lauri Lunni katoaa meren ylle.

LINTUJEN LUOTA PÄÄDYMME noitien maille. Lohduton sateinen sumu ympäröi meidät. Usvan ja tihkusateen läpi näkyy tien varrella tummia kivikasoja ja ankea sammalkattoinen kivimökki. Viima viiltää.
On sopiva ilma saapua Hólmavikin noituusmuseoon.
Westfjords oli Islannin köyhää takamaata. Alueen kaikki maat omisti 1600-luvulla yksi ainoa suku, ja tavalliset maanviljelijät elivät äärettömässä kurjuudessa. Sosiaalihuollon sijaan ihmiset etsivät apua mustasta magiasta. Hólmavikissa on esillä skandinaavisen taikuuden mestariteos, nekrohousut.
Näky on hervoton.
Kirkkaasti valaistussa lasivitriinissä roikkuvat läpikuultavat, ihmisihoa muistuttavasta materiaalista ommellut housut. Pintaa koristavat karvatupot, ja nivusista roikkuvat kivespussit sekä esinahka (lähes kaikki islantilaiset noidat olivat miehiä). Nekrohousut ovat istuneet kuin hansikas.
Housut valmistetaan seuraavasti. Noita sopii elävän miehen kanssa, että saa nylkeä tämän ihon vyötäröstä alaspäin, kun mies kuolee. Köyhältä leskeltä varastetaan jouluna tai pääsiäisenä ropo, joka ommellaan housujen munaskuihin. Manataan muutama loitsu, ja kuolleen miehen kalsongit ovat valmiit. Siitä eteenpäin ne tuovat vaurautta käyttäjälleen ja koko tämän suvulle.
Ennen ompelupuuhiin ryhtymistä kannattaa kuitenkin muistaa, että nekrohousuilla on ikävä haittapuoli. Jos kuolee ne jalassaan, sielu joutuu ikuiseen kadotukseen. Eikä nekrohousuja sovi niin vain ottaa jalasta. Ne pitää vaihtaa henkilöltä toiselle siten, että omistaja riisuu lahkeen kerrallaan ja joku toinen pujottaa jalkansa vapautuviin puntteihin.
Sillä tavalla housut kiersivät sukupolvelta toiselle, eikä niitä pesty missään välissä.
Nykyisin nekrohousuilla tavoitellaan vaurautta toisella tavalla. Noituudesta suunnitellaan vetonaulaa Westfjordsien matkailulle, ja alueelle ollaan jo rakentamassa uusia mustan magian museoita.

»ISLANNIN ASTEIKOLLA yhdeksän ja puoli!» kuvaaja julistaa, kun saavumme Hveririin.
Laakeaa maisemaa hallitsevat kivikeot, joista nousee sihiseviä ja suhisevia höyrypatsaita. Vieressä on harmaita mutalammikoita, jotka kuplivat ja kurnuttavat kuin hiidenpadat. Taustalla jököttää pöytävuoria, joiden rinteitä kiemurtelevat alas jäätikkökäärmeet.
Syvyyksistä pulppuavat sulfiittikaasut ovat värjänneet maaperän kirjavaksi: siinä on ruskeaa, vihreää, oranssia, mustaa ja valkoista. Maa kumisee jalkojen alla huolestuttavasti.
Olemme vihdoin avaruusmaisemissa.
Tällaisen päivän voi kokea vain Islannissa. Aamupäivällä katselimme ryhävalaita Húsavikissa ja tutustuimme maailman ainoaan fallologiseen museoon, joka kunnostautui etenkin valaiden sukukalleuksissa.
Hveriristä ajamme kylpemään vieressä sijaitseville Jardbödin kuumille lähteille. Kylvyn jälkeen lähdemme etsimään pientä purtavaa, mutta löydämme navettaan tehdystä Gamli Baerinn -baarista nakkisämpylöiden sijaan kolmen miehen jazzkokoopanon.
Pianosta puuttuu kansi, nuotit ovat levällään lattialla ja soittajat näyttävät hampuuseilta mutta svengaavat kuin herhiläiset. Soitossa on ilottelua, vauhtia ja vaarallisia tilanteita – soolot ovat jatkuvasti vaarassa kurvata pitkäksi jyrkänteeltä, mutta rytmijuna oikaistaan aina viime hetkellä. Paljastuu, että bändi on musikaalisävellyksistään palkittu Flis.
Kello on puoli kolme aamuyöllä, kun päätämme juhannuksen vieton Dimmyborgiriin, joka on kuuluisa laavamuodostelmistaan.
Nimi tarkoittaa: »Paholainen asuu täällä.»
Mustat laavapaadet muodostavat koukeroisia portaikkoja, siltoja ja holveja, pylväikköjä, käytäviä ja torneja. Näen amfiteatterin, romahtaneen pitopöydän ja valtaistuinkorokkeen.
Paikalla ei ole ketään muita kuin me. Dimmyborgir tuntuu aluksi vastaavan huonosti nimeään: se vaikuttaa pikemminkin paholaiselta jääneeltä autiotalolta. On juhannusyö ja valoisaa kuin päivällä, vaivaiskoivut kasvavat, linnut visertävät iloisesti ja maasta puskee pieniä, värikkäitä kukkasia.
Ensin kuljen Paholaisen huoneissa itsevarmasti. Mutta mitä syvemmälle laavalabyrinttiin käy, sitä pahaenteisemmäksi se muuttuu. Entäpä, jos isäntä palaakin pian kotiin?
Sitä kulkee kuin varpaisillaan, kuuntelee tuulenhenkäyksiä ja kurkkii selkänsä taakse. Sisältä kylmää, mutta jokin voima vetää yhä pidemmälle. Kiipeän suurelle mustalle luonnonportille. Sen toisella puolen avautuu korpinmusta kraatteri kuin jättiläismäinen musta suu, toisella puolen jäävät Dimmyborgirin laavapatsaat. Seison siinä kahden maailman rajalla ja levitän käteni. Silloin se alkaa. Laavatornien välistä kiertää rohiseva ääni.
Islannin maisemia ei voi ihastella vain ulkoapäin, ne hiipivät sieluun. Dimmyborgirissa on helppo tulla taikauskoiseksi ja alkaa pelätä pimeää. Astu sisään, jos uskallat.

TÄYDEN KYMPIN MAISEMAAN on kuitenkin vielä matkaa. Reitillemme osuvat Euroopan voimakkain vesiputous Dettifoss ja suurin jäätikkö Vatnajökull, molemmat maailmanluokan nähtävyyksiä, mutta ei tuhlata niihin aikaa nyt, sillä Jökulsárlonin jäätikkölaguunilla murtuu jälleen yksi jäävuori.
Ta-dam! Jyrinä muistuttaa tykinpamausta, kun jäätiköstä sortuu veteen uusi lohkare. Ääni kaikuu nopeasti pois, ja jäljelle jää vain jäätikkölaguunin ambientmusiikki: vedessä kelluvien turkoosien jäävuorten narina, lähes peilityynen pinnan pikkulaineiden vaimea huokailu, joka on kuin liplatusta veneen kylkeä vasten, ja lapintiirojen tir-äänet.
Jäätikön reuna on 30 metriä korkea. Jäälohkareet jäävät kellumaan laguuniin, joka on syvimmillään 190 metriä. Lohkareet näyttävät etäältä pieniltä, mutta paljastuvat suuriksi, kun turisteja kuljettava hydromobiili kaartaa niiden välistä. Kelluva keltainen kuljetusvaunu näyttää leikkiautolta. Jäävuorten välissä ui pieniä keilapalloja — hylkeitä!
Jäälohkareet odottavat rauhallisesti pääsyään merelle, jolle johtaa laguunilta kapea joki. Kun lohkareet ovat sulaneet auringossa tarpeeksi pieniksi, matkalaukkukokoon, ne ampaisevat virran mukana kohti ulappaa.
Jäävuorten matkassa on jotakin hyvin traagista. Jäät ehtivät olla vapaina merellä vain hetken, kun aallot painavat ne vastustamattomalla voimalla rannalle, jolle ne jämähtävät kiinni kuin avuttomat valaat. Edessä on lumiukon kohtalo kevättalvella.
Ranta pysäyttää maailmanlopun tunnelmallaan. Tällaistako se sitten on, kun mahtavista jäätiköistä ovat jäljellä enää viimeiset, nopeasti sulavat muistot kaukaisella rannalla? Mustalla hiekalla ne vuotavat läpinäkyvää vertansa.
On sääli, kuinka pikaisesti ihmiset katsovat jäätikkölaguunia ja ajavat pois. Jökulsárlon pääsee oikeuksiinsa vasta, kun kiertää pois parkkipaikan, kahvilan ja matkamuistokaupan luota ja etsii rauhaa ympäröivästä erämaasta.
Pystytämme telttamme sorakumpujen suojaan ja keitämme kahvit. Takakontista löytyy pikanuudelien keskeltä viime hetkiin säästetty viskipullo. Pullo hujahtaa melkein kerralla, ja tunnemme viimein sulautuvamme maisemaan. On aikaa pysähtyä ja hengittää Islantia. Kierrämme laguunia läpi valoisan, puna-
hehkuisen yön ja ihailemme jääveistoksia.
Kuvaaja herkistyy: »Kymmenen miinus. Kauneusvirhe tulee siitä, että maisema on tällä kertaa jo liian imelä.»
Jökulsárlon vaihtaa ilmettään jatkuvasti, eikä se ole millään käynnillä samannäköinen. Valot ja varjot maalaavat maisemaa jatkuvasti uudeksi, ja jäävuoret muuttavat kasvojaan. Kirjaan ylös lohkareiden muotoja: on isäntä ja emäntä kylvyssä, leijonan karjaisu, liskomies, kivelle laskeutunut kotka, pulikoiva jääkarhu, jättiläisahven ja J. K. Paasikiven patsas.
Tämä on loputtomien mielikuvien laguuni.

SANOVAT, ETTÄ SNORRI STURLUSON oli ensimmäinen islantilainen, joka rakensi kotiinsa kuuman altaan. Mietin Snorria, kun makailen Landmannalaugarin kuumassa lähteessä.
Snorri tallensi 1200-luvun alussa vasikannahoille esi-isiensä saagat ja pohjoisen jumaltaruston, Snorrin Eddan. Mies oli aikamoinen sankari itsekin: historioitsija, kansankäräjien ylin lainlukija ja aikansa rikkain islantilainen. Rahaa tarvittiin, sillä yhdestä vasikasta riitti nahkaa kahteen sivuun, ja käsikirjoitukset olivat satojen liuskojen mittaisia.
En tiedä, kävikö Snorri koskaan kylpemässä täällä Landmannalaugarissa, mutta voin kuvitella, että juuri tällaiseksi paikaksi hän kuvasi Asgårdin, skandinaavisten jumalten kodin.
Islannin ympäri ajettuaan on helppo ymmärtää, miksi viikingit muuttivat tuhatluvulla tulen ja jään saarelleen. Viikinkien aikaan saari oli vielä osin metsien peitossa, ja siellä riitti kaloja, hylkeitä ja lintuja pyydettäväksi. Eläimet olivat niin pelottomia, etteivät ne paenneet ihmisiä. Islanti oli pohjoinen paratiisi.
Saagojen sankarit olivat järjestään tuittupäisiä. Islantiin todennäköisesti muuttivatkin Norjasta ne, joita ei kotimaassa enää siedetty. Ehkä uudisasukkaat tarvitsivat näitä eeppisiä maisemia ja purevia tuulia mieltään viilentämään.
Heidän perintönsä elää: islantilaisia pidetään edelleen reikäpäinä. Viimeksi maailmalla ovat riehuneet valloituspuuhissa hullunrohkeita riskejä ottavat islantilaispankkiirit.
Moni viikinki pääsi taivaallisiin pitopöytiin ennenaikaisesti, ja huonosti kävi lopulta Snorrillekin. Syyskuisena yönä vuonna 1241 hänen kotitunturiensa yli ratsasti 70 aseistettua miestä, joita johti tarinankertojan entinen vävy Gissur Thorvaldsson. Mukana oli myös Snorrin ottopoika.
Snorri perääntyi Reykholtissa sijaitsevan maatilansa kellarikäytävään, jossa kimppuun mahtui vain yksi mies kerrallaan. Snorri piti puoliaan, kunnes Gissur lupasi armahtaa hänet. Snorri astui pihalle, ja hänet tapettiin.
Se oli sankarin kuolema. Ei tätä saarta ole tehty ihmisen mittakaavalle. Ei tämä ole maa, vaan satu ja jumalten hovi, jonka jotkin arkaaiset jumalat ovat luoneet suosikkiensa kodiksi.


ISLANNIN YMPÄRI

Islantiin pääsee Icelandairin suoralla lennolla Helsingistä tai autolautalla (Färsaarten kautta) Norjan Bergenistä. Lyhyen Islannin-piipahduksen voi myös yhdistää jenkkireissuun, sillä Icelandairin Amerikan-lennoilla voi tehdä parin päivän ilmaisen stopoverin Reykjavikissa.
Islannin ympäri voi matkata tarvittaessa vaikka parissa päivässä, mutta nautinnollinen aika on vajaasta viikosta ylöspäin.
Saaren ympäri kulkevalle rengastielle voi ostaa myös »bussipassin», jolla voi oman mielensä mukaan hypätä kyytiin ja jäädä kyydistä päätietä ajavista bussivuoroista. Busseja kulkee harvakseltaan.
Hauskin, edullisin ja sangen käytännöllinenkin menopeli Islannin maanteille on nelivetoinen Lada Niva, tai »venäläinen Hummer», kuten autovuokraamossa kuvailtiin. Nelivedosta on apua etenkin matkalla Landmannalaugariin, kun matalat joet saattavat katkaista tien. Lada Nivoja vuokraa autovuokraamo Geysir (www.geysir.is) Njardvikissa, lähellä Heflavikin lentokenttää. Pientä lisämaksua vastaan vuokraamo toimittaa auton Reykjavikin keskustaan. Viikkovuokra kesäaikaan 749 euroa ja syyskuusta toukokuun loppuun 499 euroa.
Maanteillä on vain vähän liikennettä, mutta ajaessa kannattaa olla tarkkana: soratiet saattavat yllättää huonolla pidollaan liian kovassa vauhdissa.
Islannissa on kallista majoittua. Vaatimattominkin kahden hengen huone maksaa vähintään sata euroa yöltä. Ota oma teltta mukaan! Sen voi käytännössä pystyttää ilmaiseksi minne vain, saarella riittää tyhjää tilaa.
Saari kannattaa kiertää länsikautta. Niin huikeimmat maisemat säästyvät loppuhuipennukseksi.
Jos ei halua ajaa koko saaren ympäri, Reykjavikin lähimaastossa voi tehdä yhden päivän aikana »Kultaisen kierroksen», johon kuuluvat mahtava Gullfossin vesiputous, Geysir ja Thingvellir, jossa Euroopan ja Amerikan mannerlaatat kohtaavat. Jos aika vain suinkin riittää, paikat kannattaa yhdistää myös koko saaren kierrokseen.
Yksi mahdollisuus on lentää saaren toiseksi suurimpaan kaupunkiin Akureyriiin Pohjois-Islannissa ja vuokrata sieltä auto muutamaksi päiväksi. Niin pääsee vaivattomasti Húsavikiin ja Myvatn-järven alueelle, jolla sijaitsevat muutamat Islannin huikeimmista paikoista. Húsavikissa valaidenbongausristeilyille vie esimerkiksi Gentle Giants (www.gentlegiants.is). Valaiden katselun jälkeen kannattaa käväistä sataman valasmuseossa ja nurkan takana sijaitsevassa Fallologisessa museossa.
Artikkeliin on mahtunut vain osa matkan varren nähtävyyksistä. Katsasta niiden lisäksi ainakin Sheytisfördurin boheemi taiteilijakylä ja Skogafossin vesiputous.
Mondon matkaopas Islantiin ilmestyi keväällä 2008.