Bulgarialaiset istuvat mittaamattomien aarteiden päällä: kuninkaiden kultanaamioiden, kätkettyjen luostareiden, viljavan maan ja hengästyttävän kauniin luonnon. Heidän maitaan ovat siunanneet vanhojen traakialaisten jumalat, Dionysos, Midas ja Bacchus. Silti he arvioivat olevansa Euroopan onnettomin kansa. Vai olisiko se vain bulgarialaisten ylitsepursuavaa melodramaattisuutta?

SPARTACUKSEN SYNNYINKAUPUNKI, kylpylöistään kuuluisa Sandanski vilahtaa ohitse. Kaksikerroksisen talon katolla keikkuu autonromu, ja sonni mutustelee ruohoa liikenneympyrässä. Olen jälleen Bulgariassa, jossa kiiltävät länsiautot, Trabantit ja hevoskärryt matkaavat rinta rinnan.
Edellisestä puolivuotisesta vierailustani jäi vain epämääräinen kaipuu paratiisimaiseen maahan, jonka halki voi kulkea kuin neljän eri todellisuuden: matkata hiekkaisen kuumalta Kreikan ja Makedonian rajaseudulta kolmanneksen maasta haukkaavalle vuoristolle, jatkaa matkaa vehreään, melkein viidakkomaiseen Keski-Bulgariaan ja lopulta kohdata Mustanmeren rannikon pelikaanit, hiekkarannat ja kalastajakylät.
Kaikki on ennallaan, ollut varmaan jo sata vuotta. Tiilikattoisten talojen puutarhat pursuilevat vihanneksia ja hedelmiä, haikarat ovat tehneet pesiään kirkontorneihin.
Auringon paahtamat mummot kulkevat hakut olalla pelloille ukkojen pölistessä paikallisissa mehanoissa kupit käsissään.
Kahdenkymmenen kilometrin päässä rajalta aukeaa epätodellinen näky, valkeat hiekkakivivuoret muodostavat kanjoneita, aikoinaan meriveden muovaamia. Ne piirtyvät sadan metrin korkeudessa vasten taivasta kuin kamelien kyttyrät. Täällä on kuvattu itäsaksalaiset lännenelokuvat.
Olen saapunut Melnikin viinikaupunkiin, virallisesti Bulgarian pienimpään kylään. Asukkaita on kolmesataa. Jokaisen talon, kaupan ja ravintolan edessä myydään muovipulloissa kotitekoista punaviiniä ja lasipulloissa läheisen Damianitsan viinitilan tuotteita.
Neljätuhatta vuotta sitten rypäleiden, lääkeyrttien ja mineraalilähteiden kultamaa houkutteli Spartacuksen esi-isät, traakialaisen medi-heimon, asettumaan aloilleen. Dionysos siunasi maat, Äitimaa otti auringon vastaan.

SATAKIELEN POLVEILEVAT MELODIAT ovat pitäneet minua hereillä koko yön, mutta viisikymppinen Evelina on nukkunut hyvin. Hän on asunut koko ikänsä Melnikin laitamilla pauhaavan kosken vieressä. Kukkojen viritellessä kurkkujaan ja paimenten vaeltaessa laumoineen vuorille hän kokoaa nyssäkkänsä ja lähtee kylälle myymään lehtiä.
Puolenpäivän aikaan, kun melnikiläisukot alkavat vetää lakkeja silmilleen siestaa viettääkseen, hän palaa kotiinsa ja istuutuu kolmikerroksisen palatsinsa terassille. Evelina on juuri rakentanut miehensä kanssa hotellin, mutta hän pelkää pahinta. »Ei kukaan enää tule Bulgariaan, kun hinnat nousevat.»
Evelina on perusbulgarialainen pessimisti. Hän ei usko maansa mahdollisuuksiin, vaikka yksin hänen kotikaupunkinsa on tuottanut tummaa, täyteläistä punaviiniä antiikin ajoista lähtien, jopa Winston Churchillin viinikellariin saakka.
Evelinassa yhdistyy nykybulgaarin prototyyppi: uuttera kapitalisti ja hitaudesta pitävä voivotteleva nautiskelija. Bulgarialaisella tuntuu ensi katsomalla olevan paratiisin avaimet käsissään, seuraavaksi hänen murheensa jo kuristavat kuuntelijan kurkkua, ja lopulta vieras hukkuu emäntänsä ylitsepursuavan vieraanvaraisuuden ja syvän isänmaanrak­kauden alle.
Onnellisuustutkijat nimesivät muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessaan bulgarialaiset Euroopan onnettomimmaksi kansaksi. He unohtivat luultavasti kuunnella loppuun asti.
Slaavilais-traakialais-bulgarialainen yrittää olla pessimistisen realistinen, mutta hänen lempeä ja rakastava luontonsa nousee aina lopulta pinnalle ja tuo mukanaan järjenvastaisia ratkaisuja. Kuten sen, että nyökätään kun sanotaan ei. Ja sen, että Eveliina tekee yllättävän loppupäätelmän teesilleen turistien katoamisesta: »Ne menevät kaikki sitten Saksaan.»
Evelina unohtaa nopeasti huolensa, kaataa kotitekoista viiniä koristeltuun savimukiin ja kantaa pöytään lautasellisen makeita taateleita. Ei mitään maksua, tietenkään, vaikka tämä onkin oikeastaan hotellin ravintola. Ystäviähän tässä ollaan!

SEITSEMÄN KILOMETRIÄ MELNIKISTÄ syvemmälle vuoristoon sijaitsee Roshenin kylä. Siellä asuu lisää sydämellisiä bulgarialaisia. Yksi heistä on yltäpäältä kalkissa ja väripigmentissä.
»Kukako minä olen? En Aivasovski, enkä Repin. Minä olen Nikola», olkihattuinen taiteilija hörähtää ja rapsuttaa maalia taulunkehyksistä. 82-vuotias sofialainen Nikola viettää kesät vanhassa kotikylässään, jossa lapsuus oli täynnä seikkailuja. Hiekkapyramideilta löytyi joka päivä erilaisia aarteita, joskus jopa fossiileja, miljoonia vuosia vanhoja kalanluita. »Ja ajatelkaa, heitin ne vain menemään.»
Bulgaria on niin täynnä historiaa ja tarinoita, että monet viidenkymmenen euron eläkkeellä sinnittelevät vanhukset saattavat hyvinkin istua aarrekasan päällä. Viime vuonna viereisiltä Rhodopi-vuorilta löytyi laulullaan petoja kesyttäneen Orfeuksen pyhättö ja Keski-Bulgarian Ruusulaaksosta kaivettiin esiin 2 500 vuoden ikäinen traakialaiskuninkaan kultainen naamio.
Hukkaan heitetyt aarteet eivät harmita Nikolaa. Viereisestä ravintolasta kaikuva laulu toistaa kertosäettä: kaikki on hyvin, kunhan viiniä riittää. Nikola vetää syvään henkeä, nostaa kasvonsa kohti taivasta ja huudahtaa: »Aurinko! Ilma! Täällä on niin hyvä hengittää, aivan toista kuin Sofiassa.»

MILJOONAN ASUKKAAN SOFIA natisee liitoksistaan ruuhka-aikaan. Autot täyttävät pääkaupungin puiden reunustamat bulevardit, raitiovaunut kirskuttelevat täpötäysinä ja tiukkailmeiset ihmiset raahaavat ostoskasseja töistä kotiin. Mustalaiset kerjäävät kadulla.
Pariin kilometriin kurova Vitosha-vuori vartioi kaupunkia. Sinne paikalliset pakenevat viikonloppuisin suurkaupungin vaatimuksia ja pakokaasuja: kirsikkapuistoihin, vuoristopuroille, kylpylöihin ja turistimajoille, talvisin hiihtämään ja laskettelemaan.
Pakopaikkaa kiireestä tarjoavat myös kymmenet puistot kaupungin sydämessä. Sofiaa mainostetaan turisteille teattereilla, museoilla ja komeilla kirkoilla, mutta todellisuudessa parasta antia ovat vehreät puistot. Vapaan istumapaikan löytäminen puistonpenkeiltä ja terasseilta on arpapeliä, sillä puvuntakkeihin pukeutuneet papat ovat kansoittaneet kaikki penkit šakkilautoineen jo aamutuimaan.
Sofia kasvoi vanhan roomalaisten kylpyläkaupunki Serdikan päälle, mutta lähteiden parantavat vaikutukset jäävät nykysofialaisilta arjessa usein huomaamatta. Heillä on liian kova kiire eteenpäin kohti vaurasta tulevaisuutta.
Kolmekymppiset Nadja ja Rosen istuvat tämän hetken muodikkaimmassa ruokaravintolassa, Krivotokissa. Nimi tarkoittaa kähäräistä ihmistä, vähän sekaisin olevaa. Sisällä tunnelma on kuin mistä tahansa yleismaailmallisesta trendikuppilasta. Neutraalit puupöydät, valkeat tuolit ja ikeamaiset paperilamput eivät kannusta menemään sekaisin.
Meikitön ja mustiin pukeutunut Nadja on markkinointijohtaja saksalaisessa kosmetiikkayrityksessä, puuvillapaitainen Rosen työskentelee Nainen Tänään -lehden taiteellisena johtajana. He kuuluvat muuttuvan Bulgarian menestyjiin. »Mutta töitä tehdään yötä päivää, etenkään aluksi minulla ei ollut lainkaan vapaapäiviä», Nadja kertoo olutta – viinimaan asukkaiden lempijuomaa – siemaillen.
Nadja tunnustaa kaipaavansa maaseudun rauhallista elämää. »Sofia on ainoa paikka Bulgariassa, jossa voi luoda uraa. Mutta täällä vaivaavat melu ja ikuinen kiire. Maaseudulla asuu yhä ihmeellisiä ihmisiä. Heidän sydämensä ovat puhtaita ja arvonsa kohdallaan.»
Sofia ylpeilee kulttuurillaan. Mutta kommunismihallinnon kaaduttua valtion tuki kulttuurille on pudonnut olemattomiin, ja museot joutuvat pyörimään puoliteholla. Taideteollisuusmuseo jouduttiin sulkemaan kokonaan.
»Ei täällä maalarina elä», taideakatemiassa opiskellut Rosen vakuuttaa. Mutta hän ei haaveilekaan taiteen tekemisestä vaan lehtihommien vaihtamisesta mainosmaailmaan.
Kaikki eivät sopeudu nyky-Bulgarian vaatimuksiin. Rosenin entinen luokkatoveri, taidekoulun paras maalari, on vetäytynyt vuorille kasvattamaan lampaita. »Hän on siellä hyvin onnellinen. Vuorilla on oma magiansa, filosofiansa», Rosen sanoo.
Bulgarian historiasta löytyy esikuvia pahan maailman jättämisestä ja vuorille vetäytymisestä.

»EI VOI OLLA TOTTA!» kumarainen mummo huudahtaa pimeässä, kylmässä luolassa. Hän on juuri körötellyt Sofiasta vanhan Trabantin takapenkillä 120 kilometriä kiemurtelevaa tietä pitkin yli tuhannen metrin korkeuteen. Hän on katsellut tien vierellä kurittomasti virtaavaa vuoristopuroa, kirkkaanvihreinä hohtavia pyökkimetsiä, mehiläistarhoja ja suojelevia lumihuppuisia vuoria. Hän on taivaltanut puoli tuntia vaivalloista vuoristopolkua, pysähtynyt nojaamaan keppiinsä ja varonut katsomasta alas jyrkkää risukkoista vuorenrinnettä. Kaiken sen mummo on tehnyt vain siksi, että hän saavuttaisi Pyhän Ivan Rilskin luolan.
Jyrkän rinteen selkään, säkkipimeään luolaan tuo heikkoa kajoa vain ikonostaasin edessä lepattava kynttilä. Tilaa ei ole pienen tytön seisoa.
Yli tuhat vuotta sitten tsaarinhovin maalliseen elosteluun kyllästynyt Ivan Rilski vaelsi tälle vuorelle, nukkui kaksitoista vuotta luolan kylmällä kivilaverilla ja etsi paastoamalla ja rukoilemalla tietä kaikkivaltiaan luokse. Jälkeensä Ivan jätti legendan, jonka mukaan luolan kattoaukosta itsensä ulos kampeava ihminen on synneistä puhdas.
Suuaukko on niin kapea, että pyöreä baba, isoäiti, ei siitä kauhukseen mahdu, mutta hänen perässään sisään astuva luihu uusrikas sujahtaa läpi kuin ankerias.
Päivänvaloon päästyään mies pistää suu viivana tupakaksi ja kohentelee Adidas-takkiaan. Pettynyt mummo kapuaa rukouskivelle, jonka ylle kaartuva puu on koristeltu punavalkoisin nauhoin. Traakialaisilta periytyvän tavan mukaan ystävät antavat toisilleen punavalkoisia nauhoja maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Kun he ovat nähneet kevään ensimmäisen haikaran lentävän, he ripustavat nauhan kukkivan tai muuten merkitysrikkaan puun oksalle tuomaan onnea ja terveyttä.
Vanhus mumisee rukouksia ja katselee kaukaisuuteen; vastapäisen vuoren huippu on sumuharson peitossa. Synnitön mies lönkyttelee alas autolleen ja kaasuttaa autostereot jumputtaen alamäkeen, kohti Bulgarian suurinta ja vanhinta luostaria.

RILAN VUORILLE VAELTANEEN Rilskin seuraajat perustivat luolan läheisyyteen luostarin, joka sai rauhassa kasvaa ja kehittyä vuorten kätköissä. Kun ottomaanit valloittivat Bulgarian vuonna 1396 ja pakottivat maan alamaisuuteensa seuraavaksi viideksisadaksi vuodeksi, vaikeakulkuisilla vuoristoseuduilla sijaitsevat luostarit pitivät yllä bulgarialaista kulttuuria. Ne suojelivat arvokkaita taideaarteita, ikoneita ja kirjoituksia.
Rila on kuuluisin Bulgarian yli 160 luostarista. Rilan munkit johtivat vallankumouksellisia järjestöjä, ja luostarista muodostui Bulgarian epävirallinen hallintokeskus ennen huhtikuun 1876 veristä vallankumousta ja sitä seurannutta Venäjän hyökkäystä ottomaanien imperiumia vastaan.
Tänään suojaa tuntuvat kaipaavan luostarin seitsemän munkkia.
17 vuotta luostarissa asunut arkkimandriitta Kalistrad kurtistelee kulmiaan kun luulee, ettei kukaan huomaa. Hänen Unescon maailmanperintölistalle päässeestä kodistaan on tullut maan suosituin turistinähtävyys.
Japanilaisten tiivis rintama lähestyy mustakaapuista miestä, joka hymyilee kohteliaasti ja ottaa vastaan euronippuja. Hiki helmeilee otsalla. »Tämä on minun kotini, olen valinnut tämän tien», hän mutisee diplomaattisesti. Kalistradista tuntuu sukeutuneen kelpo kauppamies. Pyyheliinoja, ikoneita ja kortteja viedään käsistä.
Kun viimeinen turistibussi lähtee viiden aikoihin matkoihinsa, jännitys laukeaa, ja munkin kasvot rentoutuvat. Kosken pauhun kuulee jälleen, vuoriston hiljaisuus laskeutuu. Pääskyset syöksyilevät vanhojen seinämaalausten ohi ja ristikkoikkunoiden läpi. Vanhan puun tuoksu ja kalkittujen seinien pöly täyttävät ilman. Pihalla vipeltää turkoosipäisiä, neonvihreitä liskoja.
Matka rämällä vanhalla junalla Rilasta Keski-Bulgariaan postikorttimaisen kauniin Banskon ja sosialistisen muovitehtaan jäljiltä autioituneen Belitsan kautta on puhdasta hitauden ylistystä. Juna kolistelee viisi tuntia sadan kilometrin matkaa tammi-, havu- ja pyökkimetsien katveessa.
Näillä leveyksillä ei tiedetä ilmastoiduista yksityisbusseista, joilla keskivertobulgaari taittaa matkansa. Junassa matkustavat kaikkein köyhimmät: mustalaiset, paimenet ja turkkilaisten valloittajien perilliset.
Minareettien korkeat tornit kohoavat vuoristossa turkkilaiskylistä, joissa nyt yritetään säilyttää katoavaa, entistä valtakulttuuria. Huivipäiset naiset pitävät puisilla penkeillä lapsia sylissään ja hyräilevät vanhoja turkkilaisia sävelmiä. Sinisilmäiset vaaleat tytöt ovat 1500-luvulla islamiin kääntyneiden slaavien jälkeläisiä, vuorilla asuvia pomakkeja.
Rahastajat loikkivat tupakka huulessaan pitkin avonaista vaunusiltaa, joka näyttää irtoavan minä hetkenä hyvänsä. Kaikki matkustajat hymyilevät, vilkuttelevat, tahtovat keskustella. On vaikeaa uskoa vastapäätä istuvaa Ibrahimia, joka väittää, että kymmenen vuoden kuluttua Bulgaria on kuin mikä tahansa EU-maa.

EUROOPAN UNIONI on taas askeleen lähempänä, kun saavun Veliko Tarnovoon. Kaunis Bulgaria -projekti on tuonut Sveitsin ja EU:n rahat kauniiseen opiskelijakaupunkiin. Projektin varoilla on luotu työpaikkoja ja remontoitu historiallisen kaupungin taloja entiseen loistoonsa.
Kaupunki on kuuluisa taloistaan, jotka on rakennettu limittäin, lomittain ja päällekkäin jyrkänteeseen keskustaa halkovan joen molemmin puolin. Talojen seiniä koristavat jättimäiset mosaiikit.
Keskustan kapeilla mukulakivikujilla työskentelee seppiä, maalareita ja keramiikkataiteilijoita. Matkailijalle ja maleksijoille kaupunki on täydellinen. Ihmiset ovat ystävällisiä kuin matkailuesitteessä, ja pääkadun luksusravintoloista aukeaa huikea näkymä alas Jantra-jokea myötäilevälle Gurko-kadulle. Auringossa smaragdinvihreänä kuultava joki, päällekkäin nököttävät talot, valkorunkoiset puut ja ruusujen alla istuskelevat vanhukset luovat epätodellisen ilmapiirin. Taidemuseolle johtavalta sillalta ei puutu kuin satujen prinsessojen kurpitsavaunut.
Joen mutkan takana kaupungin symboli, keskiaikainen linnoitus Tsarevets, valmistautuu kertomaan jokailtaisella valoshow’llaan kaupungin historiasta. Siitä, kuinka 1186 Asenin veljesten Veliko Tarnovosta johtama kansannousu vapautti Bulgarian Bysantin vallasta, ja Tarnovosta tuli Bulgarian toisen valtakunnan pääkaupunki yli kahdeksisadaksi vuodeksi. Nykyinen rajamaa oli hetken aikaa itäisen Euroopan mahtavin valtio.
Nyt suurin osa kauniin vanhankaupungin työntekijöistä asuu sosialismin ajan lähiöissä kaupungin laitamilla. Niin myös Kalina Ivanova, kansalliskirjaston apulaisjohtaja. Kalina juoksentelee pitkin päivää hoitamassa asioitaan vanhankaupungin sokkeloisilla kujilla, mutta sinne muuttaminen on mahdotonta hänen 150 euron palkallaan.
»Ulkomaalaiset ostavat nyt paljon taloja.
Se nostaa hintoja», Kalina sanoo. EU-projektit tuovat rahaa vain kunnostustöihin, palkat pysyvät alhaisina. »Me bulgarialaiset olemme täällä kaikki yhtä köyhiä», Kalina lisää nauraen.
Nurkan takana sijaitsevan Ancient home -kiinteistöfirman työntekijä läväyttää tietokoneen ruutuun satoja vapaita taloja Keski-Bulgariasta. Hän maalaa karttaan kokonaisia kyliä, jotka ovat jo englantilaisten ja saksalaisten hallussa. Upean vanhan talon saa naurettavalla 5 000 eurolla.
Kiinteistökeinottelijat odottavat malttamattomina Bulgarian tulevaa EU-jäsenyyttä, samaan aikaan kun lähes 70 prosenttia maan omasta väestöstä on toista mieltä. »Hinnat nousevat entisestään, mutta palkat pysyvät matalina. Tulee lakeja, jotka eivät istu meidän bulgarialaisten tapoihin», Kalina huokailee.
Toiset pysyvät kilvassa mukana: ne, joiden koti on sattumalta hyvällä paikalla. Las Vegasissakin aikoinaan tanssineen showtanssija Rosenin kolmikerroksinen talo sijaitsee vanhankaupungin sydämessä. Hän on remontoinut sen yläkerran huoneistohotelliksi, jonka kahdenkymmenen euron sviitissä on yöpynyt itse Japanin prinsessa.
Rosenin parta on harmaantunut sitten viime näkemän, koska hän on juuri rakentanut vanhan asuntonsa viereen uuden talon. Hän aikoo siitä luksushotellia. Talo on rakennettu vanhaan malliin kuten laki määrää Bulgarian museokaupungeissa.
»Nyt on se aika, jolloin kannattaa ostaa, myydä ja rakentaa. Vuoden kuluttua on jo liian myöhäistä.» Niin, rakentaa. Kiivaimmin vasarat heiluvat Mustanmeren rannikolla.

SINEMORETSIN KYLÄN PÄÄKATU on kuin pommin jäljiltä. Bulgarian eteläisimmässä kylässä, kivenheiton päässä Turkin rajalta, jokaista taloa remontoidaan ja uusia rakennetaan. Kaukaisimman niemen kärkeen kohosi viime vuonna neljän tähden kolossaalinen Bella Vista Beach club, joka tarjoaa porttiensa takana kaiken mitä unelmalomalta voi odottaa.
Hotellin vieressä lempeästi hymyilevä paimen tervehtii ja tiedustelee, olenko Bella Vistan asiakas. »Tämä on paratiisi!» hän iloitsee. Myöhemmin saan kuulla syyn paimenen onneen. Hän oli vastikään myynyt laidunmaansa Bella Vistalle.
Sinemorets sai olla rauhassa pitkään, aina viime vuoteen saakka, jolloin kaivinkoneet alkoivat möyhentää sen maaperää. Vuoteen 1990 asti kylä oli suljettua raja-aluetta, jossa asui lähinnä rajavartijoiden perheitä vaatimattomissa omavaraisissa talouksissa.
»Paikalliset eivät aina ymmärrä, mikä aarre­aitta tämä kylä on», Margarita sanoo ja lisää puita nuotioon pienen lammen rannalla, vähän matkan päässä mereltä.
Margarita on plovdivilainen kielenkääntäjä, josta on puolivahingossa tullut alueen luonnonsuojelija. Ihmisiltä suljetulla alueella luonto on saanut kukoistaa. Äärimmäisen harvinaiset mustahaikarat kyttäävät lammella sammakoita, ja kirkkaan siniset kuningaskalastajat singahtelevat joen poikki. Elämää on kaikkialla ympärillä. Pienet kilpikonnat tunkeilevat samalle veteen kurkottavalle oksalle ottamaan aurinkoa, ja tuon tuosta suuri kala ponnahtaa joesta ilmaan.
Margarita pelkää, että hiljainen, luonnonkaunis kylä muuttuu samanlaiseksi massaturismikeitaaksi kuin ylempänä rannikolla sijaitsevan kultahietikon kaupungit. »Tämä on luonnonsuojelualuetta, muttei se mitään takaa. Bulgariassa kaikki on mahdollista.»
»Ennen 6-vuotias poikani Boris piirsi lintuja, kaloja ja delfiinejä, nyt vain taloja, taloja ja taloja. Aina vain taloja», Margarita sanoo. Luonnon lisäksi alueella on suojeltavaa muinaishistoriaa. Margarita osoittaa läheiseen kallionseinämään hakattua takakenossa seisovan miehen profiilia. Sen kädet ovat tiiviisti sivuilla, leuka ylväänä, katse kohti horisonttia kuin muinaisen kaupungin portinvartija. Hahmo muodostuu vähitellen, kun kiertää kalliota vastapäivään.
»Olen varma, että se on traakialaisten peruja, samanlaisia on muuallakin Sinemoretsissa», Margarita innostuu. »Mutta emme saa ketään kiinnostumaan asiasta. Pormestari on liian varattu maanmyyntihankkeissaan.»
Tilanne Sinemoretsissa on ristiriitainen, sillä rakennushankkeet tuovat työpaikkoja ja turistit kaivattua rahaa. Sen takia paimenkin hymyili niin leveästi. Mutta hetken huumassa on vaarana tehdä peruuttamattomia virheitä. Toivottavasti miehen hymy ei hyydy, kun hän parin vuoden päästä tajuaa myyneensä maansa pilkkahinnalla.

PIENI NEPTUN-KALASTAJARAVINTOLAseisoo jyrkän kalliontörmän laella Sozopolissa, Burgasin ja Sinemoretsin puolivälissä. Kreikkalaiset purjehtivat näille vanhoille traakialaisten maille 600 vuotta ennen ajan laskun alkua ja perustivat kaupungin nimeltä Apollonia. Siitä tuli vauras satamakaupunki, väkiluvultaan Ateenan veroinen, jonka Pyhän Ivanin saarella seisoi yksi maailman seitsemästä ihmeestä: 13-metrinen pronssinen Apollonin patsas.
Katson ikkunasta lituskaista saarta, jota kutsutaan nykyisin lintujen saareksi. Aurinko heijastuu lasista niin, että voin melkein kuvitella näkeväni patsaan.
Apollonian kohtalona oli tulla kasakoiden ryöstämäksi. Ryöstäjät eivät tosin pitkään nauttineet saaliistaan. Kasakoiden seitsemäntoista laivaa haaksirikkoutui kaupungin edustalle. Aarteita ei ole koskaan löydetty.
Muistelen vanhaa tarinaa mutustellessani mustekala-pekoni-valkosipuli-sashlikia ja rosmariiniperunoita. Edessäni pöydällä on pullo valkoviiniä. Vanhat kalaverkot roikkuvat seinällä, ja kalajuttuja laskettelevat ukot istuvat viereisessä pöydässä. Korviini kantautuu ukkojen tuttu laulu: »Kaikki on hyvin, kunhan viiniä riittää.»
Sozopolissakin rakennetaan uutta kaupunkia, mutta työmaan äänet eivät kantaudu tänne saakka. Pieni maakaistale erottaa uuden puolen vanhasta. Ehkä juuri se pieni kaistale auttaa säilyttämään vanhan kaupungin tunnelman. Nuoriso saa rellestää omassa ankkalinnassaan ja vanha Sozopol voi torkkua parituhatvuotista kauneusuntaan, hiljalleen vaurastuen, muttei väkipakolla.
Ehkä pala vanhaa Bulgariaa voi säilyä niin kuin Apollonian aarteet meren pohjassa. Sozopol on esimerkki siitä, että bulgarialaisten tarinalla saattaa sittenkin olla onnellinen loppu. Kunhan vain malttaa kuunnella heitä loppuun asti. •


FAKTAT BULGARIA

MATKA
Bulgaria Airin lennot Helsingistä Sofiaan ja Varnaan: www.air.bg, p. (09) 647 788. Hinta alk. 330 €. Myös Czech Airlines (www.czechairlines.com) ja Finnair (www.finnair.fi) lentävät Sofiaan.
Lähes kaikki Suomesta Bulgariaan järjestettävät matkat suuntautuvat Mustanmeren rantalomakohteisiin (www.tjareborg.fi, www.aurinkomatkat.fi, www.finnmatkat.fi). Poikkeuksena on OK-matkat (www.okmatkat.fi), joka järjestää pakettimatkoja nimellä Vuoristoluostareiden Bulgaria.
Helsinkiläinen Matkamieli Oy järjestää kymmenen päivän patikointimatkoja Pirin-vuoristoon – myös ensikertalaisille. Retkellä majoittaudutaan kauniissa vuoristokylässä Banskossa, (09) 5840 0422, www.matkamieli.fi).

MAJOITUS
Pienimmätkin kylät tarjoavat kotimajoitusta kysyvälle eli rohkeasti utelemaan.

VELIKO TARNOVO
Rosen/rooms for rent
Rosen puhuu hyvää englantia. Gurko 70, p. +359 88 839 7830.

MELNIK
Evelina
Halpa hotelli kauniilla paikalla sata metriä bussipysäkiltä ylöspäin.
p. + 359 889 261 649.

SINEMORETS
Bella Vista Beach Club
Luksushotelli. www.bellavistabeachclub.com

SOFIA
Pääkaupungista löytyy majoitusta kaikista hintaluokista. Jos etsii edullista (7–10 euroa/yö) vaihtoehtoa, alla olevat ovat suositeltavia.

Hostel Mostel
Denkoglu 2, p. + 359 889 223 296, www.hostelmostel.com.

Art-hostel
Angel Kanchev 21/A, p. +359 2 987 0545, www.art-hostel.com.

Hotel Maya
Rapezitsa 4/1, 2.krs, as.3, p. +359 2 980 2796.

Hotel Central Eli
Erdika 19, p. + 359 2 983 7332.

LIIKENNE
Bulgariassa on toimivat ja edulliset bussiyhteydet jopa pikkukyliin. Yksityiset bussifirmat ovat saman hintaisia kuin julkiset, mutta matkat taittuvat niillä nopeasti ja mukavammin. Kreikan rajalta kulkee hyvä moottoritie maan halki.

RUOKA JA JUOMA
Bulgarialaisen keittiön raaka-aineet ovat taatusti luomua, salaatit suuria ja lihapadat huolella kiviuuneissa kypsytettyjä. Klassikkoja ovat kylmä jogurttikeitto tarator, shopska-salaatti, lihasta tai kanasta valmistetut kavarma-pataruuat, banitsa-piiras, grilliherkut ja maksa. Juustoa syödään paljon, ja yleensä sitä on vain kahta lajia: fetatyyppistä sireneä ja kashkavalia. Tavalliseen ravintolailtaan (alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka ja viinipullo) kuluu noin 7 euroa.
Kalkkiperäisellä, viinirypäleille suopealla maaperällä on valmistettu viiniä tuhansia vuosia. Viininviljelyalueita on viisi: rannikolta tulevat valko -ja kuohuviinit, Ruusulaaksosta aromikkaat valkoviinit, pohjoisesta punaviinit, etelästä tummat ja täyteläiset punaviinit ja lounaasta pehmeät punaviinit. Viineistä paras hinta-laatusuhde lienee Targovishten puna- ja valkoviineissä, 2 euroa pullo. Viinilehti Bacchuksen 5 levin viinioppaaseen on listattu parhaat paikalliset viinit (saa kirjakaupoista). www.winefocus.net. Jokaisella alueella on myös omat oluensa.
Juomatta rakiaa, paikallista brandyä, ei voi edes tunnustaa käyneensä Bulgariassa. Hyviä teollisesti valmistettuja merkkejä ovat Slivenska Perla ja Peshterka. Paikallisten mielestä mikään ei voita kotipolttoista rakiaa. Plum ja Plum Rakia -festivaali Oreshakin kylässä, Troyanissa syyskuussa.

HYVÄ TIETÄÄ
Pään nyökkääminen tarkoittaa ei, pudistaminen kyllä. Irtopisteitä saa, kun tietää, että kyrilliset aakkoset ovat Bulgariasta lähtöisin.

TURVALLISUUS
Maassa on erittäin turvallista liikkua, mutta köyhyys etenkin mustalaisten yhteisöissä on saanut taskuvarkaat liikekannalle. Pidä huolta tavaroistasi. Hengenvaarallisia tilanteita syntyy korkeintaan liikenteessä, jossa autot ohittelevat toisiaan kuolemaa halveksuen.

TEKEMISTÄ JA NÄKEMISTÄ
Vanha kansankulttuuri on voimissaan. Kun suomalainen tuntee itsensä turistiksi syödessään lakkahilloa, bulgaari syö shopska-salaattia päivittäin. Riippuen matkan ajankohdasta voi päästä todistamaan vaikka hedelmällisyysjuhla Kukeria, viinin juhlaa Trifon zarezania, tulitanssi Nestinarea tai kymmenpäiväisiä kansanmusiikkifestivaaleja.
Lukuisat luostarit, museokaupungit, luonnonpuistot, muinaislöydöt, hotellit ja kaikki muu tarvittava informaatio löytyy Bulgarian matkailutoimiston kattavilta internetsivuilta: www.bulgariatravel.org.

Festivaaleja:
• Apollonia taidefestivaali Sozopolissa, 1.–10.  syyskuuta.
• Mustalaismusiikin festivaali Stara Zagorassa heinäkuun alussa.
• Kansanmusiikkifestivaali Rozhenissa elokuussa.
• Käsityömessut Gabrovon etnografisessa kylämuseossa Etarissa.

Ekomatkailuyritys VRIS järjestää Sinemoretsissa kanoottimatkoja Veleka-joella,
p. +359 889 809 629.

KIRJALLISUUTTA
• Lonely Planet – Bulgaria (2003)
Hyvä matkatoveri, etenkin jos kulkee ympäri Bulgariaa. Tarkkaan selvitetyt bussi- ja junayhteydet: Kun lippukassa väitti ei, LP sanoi kyllä. Jälkimmäinen oli aina oikeassa.
• Anja Kinnunen, Lomailijan opas (Fenix, 2002)
Hauskoin legendoin ja tarinoin väritetty tietopaketti Bulgariasta. Ei varsinainen matkaopas, sillä hotellit ja ravintolat puuttuvat.
• Sinikka Salokorpi: Bulgaria
(Ajatus, 2000). Kirjoitettu pakettimatkailijoiden tarpeita ajatellen, mutta toimii kattavana yleisoppaana.
• Bulgaria Info / 2000
Voi tilata Suomi-Bulgaria-seurasta: www.suomi-bulgaria-seura.fi (sivuilla myös kattava linkkilista).

BULGARIA:
• Valtiomuoto: tasavalta
• Asukkaita: 7.9 milj
• Pääkaupunki: Sofia 1,2 miljoonaa asukasta
• Uskonto: kristinusko
• Valuutta: lev, bgn, 1 euro = 1,89 leviä
• Virallinen kieli: bulgaari
• Aikaero: sama aika kuin Suomessa
• Viisumi: ei tarvita.