14-vuotiaan tyttäreni innottomat ranskankielen opinnot tarvitsivat piristysruiskeen. Sellaisen oli määrä olla pikku matka ranskankieliseen maahan koulujen hiihtolomaviikolla helmikuussa 2007. Lentohintojen tarkastelu supisti tämän aikeen kokoranskalaisesta puoliranskalaiseen kohteeseen, Brysseliin.

Olin ajatellut Brysselin olevan todennäköisesti melko tylsä, täynnä nörtähtäviä EU:n pukuvirkamiehiä sekä silmänkantamattomiin ulottuvia virastokortteleita ja museoita, mutta toisaalta ehkä samantapainen kaupunkina kuin Amsterdam. Samat flaamilaiset kun asuttavat sekä Belgiaa että Hollantia.

Ennakkokäsitykset kuitenkin harvoin pitävät paikkansa. Näin oli nytkin asianlaita: Brysselissä ei ollut mitään samaa kuin Amsterdamissa. Katukuva ei ollut iloinen, vaan päinvastoin melko synkkä. Stressaantuneita pohjoiseurooppalaisia virkamiehiä ryppyisissä puvuissaan ei näkynyt missään. Arabimaista, Turkista ja Afrikasta kotoisin olevia siirtolaisia, joihin kuului paljon huivipäisiä musliminaisia, käveli joka paikassa kadulla vastaan ilottoman näköisinä. Bryssel oli kuitenkin samalla henkeen ja vereen ranskalainen. Joka puolella kuuli vain ranskaa. Kauppojen ovissa ja näyteikkunoissa kaikki oli kirjoitettu ranskaksi. Kauppojen myyjät eivät useimmiten ymmärtäneet englantia. Kaikki näyttivät ranskalaisilta. Ei ihme, että Agatha Christien kirjojen belgialaista salapoliisia Hercule Poirotia luultiin aina ranskalaiseksi. Minäkin olisin luullut kaikkia brysseliläisiä ranskalaisiksi.

Kadullakulkijoiden ilottomuutta kompensoivat huomattavasti toinen toistaan houkuttelevimmin näytteille asetellut huudahduksia ja vaikerruksia kirvoittaneet jumalaiset suklaalajitelmat näyteikkunoissa sekä persoonalliset, valtavan runsaat olutmakulajitelmat. Kirsikkaolut oli sesongin ykkönen. Sitä toimme tuliaiseksi (vaikka se olikin pahaa).

Kahden tähden hotellimme L ´Madeleine oli todellinen löytö. Asuimme vinokattoisessa ullakkohuoneen oloisessa ylimmän kerroksen huoneessa Brysselin keskusaukion Grand Placen, hyvin, hyvin pienikokoisen Manneken Pis´in ja päärautatieaseman vieressä alle 60 euron vuorokausihinnalla.

Sitä ranskan kielikylpyä olimme lähteneet hakemaan ja sen myös saimme. Hotellimmekin kun oli ihan umpiranskalainen. Bonjourit ja mercit alkoivat sujua jo meikäläiseltäkin ummikolta aamiaiscroissanteja syödessämme. Tytär oli ylpeä itsestään osattuaan pyytää parin päivän jälkeen ranskaksi sujuvasti avaimen huoneeseemme n:o 159 ja kysyä hintoja Place de Jeu de Balle´n kirpputorilla. Parasta kielenopiskelua ja ulkomaillaolon kulttuuriantia oli se, kun me iltaisin vaahtokylvyn jälkeen jalat kuljeskelusta turvoksissa pötköttelimme ullakkohuoneemme sängyllä ja katselimme televisiosta ranskankielisiä Tintti-piirrettyjä.